perjantai 26. helmikuuta 2016

Elossa ollaan ja hyvinnii ♥

Hiljaiseloa blogini sivulla...sitä se on ollut, mutta olisiko jo aika puhaltaa tuulta uusiin purjeisiin ja alkaa kauhomaan kovin ottein tulevaisuutta kohti?
Tulevaisuutta josta ei tiedä vielä mitään ja itseasiassa taitaa ihan onnikin olla että näin on...eipä tuu sit pettymykset niin kovina iskuina kun tulee vain hetken humauksena eikä osaa mitään odottaa.

Emännyys...kasannut kovasti kamojaan ainakin mielessään. Tuon otan mukaani..no tuo ainakin...tuntuu että mitä tänne Willa Jussilan raunioille jääkään?
Kovin kolkko ja kylmä sisus kun kaikki lähtee emännyyden mukana.
Uusi sijoituspaikka kaikelle tavaralle on jo katsottu ja osa jo sinne jo vietykkin..lopullinen rääkki vain on vielä edessä.
Ihan tulee hiki jo ajatuksestakin..huh uhu ne kerrostalon rappuset ne hiljakseen syö naista niin kovin että mä näen jo itseni pienen mummonmökin rappusilla ruusupuskien tuoksun keskellä istumassa..se on jonniin moinen tavoite..haave...unelma.
Omakoti omalupa tupa ja miten se menikään.
En tiedä tarvitsenko ympärilleni satoja neliöitä, en edes jaksa alkaa niitä neliöitä hoitajan pienellä palkalla edes täyttämään. Semmoinen pieni koti jossa olisi hyvä olla yksin tai jopa vielä kun oikein unelmoi niin sitten joskus kaksinkin..unelmien prinssini?!
Niin karkausvuosikin...hamekankaita joo niitä alettava hankkimaan. Sano minä joka ei hametta kovin päälleen laita paitsi kesäisin hellesemmottinen mutta muuten ei oikein iske..näihin muotoihin.
Sen poijjaat sanon että ei sit mikään halpa trikookangaspakka kelpaa sen pitää olla laatua kerta laatua olisi se toisen vastauksenkin saaminen...huh kyllä sana voi saa syrämein pamppaamaan ♥ ♥ ♥

Muuttoa teen siis kovastikkin, osin tosi innolla, mutta suurta haikeutta tuntien kun viimeisen kerran Willa Jussilan tuvan suljen. Tiedän että itku ei ole kaukana ja miksi ei olisikaan?
Muistan kun itse naputtelin nauloja jopa käsin tai naulapyssyllä. Tuota käden jäljestäni en niin tiedä oltiinko siitä niin ratkiriemukkaita, mutta olin hengessä ja rakentamisessa kuitenkin mukana jos ei muuten niin ainakin siivoamassa alati. Kun miettiin kuinka usein lakaisinkaan koko asumuksen lattian niin se ei jää kertoihin vaan kymmeniä kertoja..pidin tosiaan tuvan lattian ym siistinä että on siinä rakentajan turvallista rakentaa eikä uhrata vähäistä aikaa tavaroiden siirtelemiseen ym vastaavaan. Minusta tuokin apu on jo suuri apu..vaikka ei siitä niin kiitosta saisikaan.
Minun kädenjälkeni ja luomukseni se kuitenkin on...vaikka joku sanoisi muuta..jätän osan sydämestäni tänne ikuiseksi ajoiksi ja muistelen sitä sitten joskus..kaikella on aikansa!

Mukanani lähtee toinen karvaisista rakkaista kavereistani..en voi luopua niistä molemmista siihen minsta vain ei ole.
Kovin kyllä pelottaa kuinka kaverini tulee betonilaatikossa viihtymään ja kuinka monesti postit on "tapettuna" ovensuulla kun tulen vihdoin töistä kotio....mielenosoituksen tuo niin rakas otus osaa kyllä näyttää.
Tämä ihana otus ei aina ole niin ihana vaikka sitä tässä niin kehun ja sanon sille sanallisesti rakkauttani..tuossa se tälläkin hetkellä lämmittää jo valmiiksi kuumia varpaitani..plääh.
Tuosta kuumuudesta pitikin kertoa..öiset toheloinnit niin emännän kuin koirankin taholta.
Saran suusta kuultuna : 
 Mä näytän kovinkin pieneltä, onhan jalkanikin niin matalat, mahanihan melkein viistää maata kävellessäni...ja varsinkin kun nyt olen hiukan järeämmässä "lihas kunnossa". Niin ei siinä mutta kun minä oikaisen itseni emännän petiin niin pituutta on 2 metriä...olenko minä siis pikkiriikkinen? Emäntäni noituu kuulemma joka yö että rukkaset tuosta tai myyn mustalaiselle...minustakohan se puhuu? hmm
Jokainen yö on oma seikkailunsa!
Olisittepa näkemässä kuinka sulavasti minä pyörin pedissämme kun emäntä taas jostain hermostuu ja nostaa peitonkulmaa niin että minä vyöryn kuin pingispallo pedin kulmasta kulmaan. 
On se kumma miten toi emäntä on niin huono uninenkin..mää en edes tarpeillani käy niin alvariinsa kun se...onkohan sitä edes sisäsiistiksi koulutettu vai mitä onko sen rakossa jokin suurikin ongelma sillä se ravaa siellä huussissa niin useasti yössä? 
Kun taas emäntäni palajaa yölliseltä tarvereissultaan olenhan jo pujahtanut hänen pussilakanansa sisuksiin..minulle ei siis riitä pelkkä peiton lämpö vaan imen itseeni kaiken lämmön niin läheltä kuin voin niin silloin pitää päästä peiton sisimpään..siellä missä emännästä on varastoituna varmasti miljoona astetta ihon tuottamaa lämpöä...mä niin rakastan siellä köllimistä!
Pyh...emäntä ei oo aina yöllä kanssani samaa mieltä, heittääkin minut alati lattialle..kylmälle kovalle puulattialle! 
Minä joka vartioin sinun yötäsi aina lähelläsi, kuljen perässäsi, syön murustamasi ruoanrippeet lattialta, kuuntelen sinun sydänsurusi ja nuolaisullani saan taas kyyneleesi kaikkoamaan poskipäiltäsi..sinä emäntä olet minulle niin tärkeä anna minäkin nautin olostani sitä häiritsemättä! ♥

Jos mä vähän vielä ojennan itseäni lähemmäksi niin ei se minua huomaa...onhan minulla niin pienet jalatkin...taidan tökätä märän ison kirsuni sen niskaan...tää on kuulkaa rakkautta tää ♥



 Niin me kaksi yksinäistä alamme taapertamaan yhteistä taivalta kohti meidän yhteistä tulevaisuuttamme.
Kumpikaan ei tiedä mikä meitä odottaa mutta varmasti kaikki menee hyvin..sen tunnemme molemmat sieluissamme..olemmehan kumpikin taistelijoita suuria sellaisia ja varmasti meillekkin se onnen hippunen on ojennettavana...meille molemmille!

Tämä koiruli ainakin osin odottaa muuttamistamme..katulamppujen valoon! Joko nyt emäntä rakas uskaltaa liikkua ulkona ei siellä ainakaan susia oo eikä se naapurissa asuva karhukaan saata sinne tulla...me juoksemme itsemme hyvään kesäkuntoon pitkin katuja ja kujia...voi pojat te ette taida pysyä meidän perässä! ♥


tiistai 2. helmikuuta 2016

Kaksi tunaria ♥

Persuus on kipeä! ?
Mitä hittoa melkoinen aloitus taas uudelle tarinalle, mutta jospa se kertoo jo jotain siitä mitä teksti mm sisältää.

Sain paskaset naurut kaverin kustannuksella..ne naurut olisi varmasti pitänyt jättää väliin, mutta kerrankin kohtalon sormi osoitti vuorostaan Mimmiä eikä minua joten enhän turpaani osannut pitää kiinni.
Niinhän sitä sanonnassakin sanotaan että vahingonilo se paras ilo on, mutta paskasesta naurusta voi koitua jotain..niin kävikin ja persuus on nyt kipiä.
Se mille nauroin tuntuu jostakin kovinkin vähäpätöiseltä, mutta kun kaverin tuntee niin ei usein moisia kommelluksia hänelle satu vaan se kohtalo joka sen kokee niin on itse kirjoittaja...ota kolme askelta eteenpäin niin et kerkeä sanoa seis kun jo sattuu!
Mimmi rehki elämän innoissaan pihatöissä nuorimmaisensa kera, ahersi hikihatussa ja tyytyväisenä katsoi omaa kädenjälkeään.
Teki siis taloyhtiön huoltomiehen taas työttömäksi, mutta eipä sitä laiskaa vätystä kovin siellä olekkaan nähty eli asukkaiden on itse otettava työ haltuun jos ei halua joka askeleella kastella kinttujaan.
Mikäs siinä lumityöthän on kivoja varsinkin jos lumi ei ole märkää, itsekkin siitä tykkään kovin...mutta kannattaisi katsoa mihin tarvikkeensa asettaa ja miten ne voi osua nokkaan juuri silloin kun sitä vähiten odottaa!
Niin siinä kävi..harjanvarsi sivalsi kovaotteisesti Mimmin naamaan ja tämä onneton oli viel nähnyt kun se tulee mutta refleksit jäässä osannut tehdä mitään estääkseen tulevan tapaturman.
Pläts....auts...huuto ja mekkala senmoinen että! Poika vieressä, silmät isoni isonemistaan tokaisi.."nyt sulle kävi kuule mamma vanhanaikaisesti!"
Toinen soittamaan että arvaa Sarppa miten kävi? Siinä minä sukkuloin tuhatta ja sataa motarilla juuri ohittamassa autoa kun toveri tohelo kertoi että nyt sattui ja pahasti.
Nauroin katketakseni...taatusti naapuri auton ihmisetkin nauroi tai katsoivat ainakin että mikä tolla akalla on?
Nauroin itseasiassa parikin päivää sattumukselle..tosin silloin ei hymyilyttänyt kun näin kaverin naaman!! Poski turvoksissa otsassa kuhmu, mutta onneksi selvittiin pelkällä säikähdyksellä ja paketillisella Burabaa mitä hän oli joutunut vetämään kipuihinsa...kipuja niitä tosiaan oli ollut. Ikenet turvoksissa niin taatusti on kipeä..voi raasua ♥

Miksi ihmeessä nauroin kaverista parhaimmalle...osuuko se pilkka siihen omaan nilkkaan vai miten se menikään? No persuukseen se osui ja upposikin.
Piti alkaa taloa siivoamaan kun myyntitykki saapuu abaraattiensa kera kuvaamaan kohdetta jotta saadaan omaisuus myytyä ja jaettua kahtia.. Siis tämä tarinan alku laitetaan kahtia kuin täytekakku syöjilleen tälläkertaa rakentajilleen. Kovaltahan se tuntuu taloa tulee ikävä, mutta elämässäni on vielä haaveita ja toivoa mitä tulevaisuus tuo..en oo suohon kuokkaani kaivannut piiloon meinaan sillä vielä kovin kuopia.

Siivosin kipeänä taloa, keuhkoihin sattuu kovin, mutta onhan se tehtävä kerta näin on sovittu. Siivouksestahan tulee aina sotkua ja näitä sitten aloin roskalaatikkoon viemään. Kun siivoan niin minä olen aika vähissä vaatteissa ja niillä vähillä vaatteilla sitten akka pahan piti uloskin mennä..jaloissaan reiskat!
Lopun jo tiedättekin..ei varmaan tarvitse edes kertoa?
Kaksi ensimmäistä askelta rappusilla varovasti ja sitten kunnon loikka ei täällä oo liukasta!
No joo ei kun löysin itseni hangesta, housut täynnä lunta, perse tunnottomana, roskat pitkin poikin, kengät lensi paljaista jaloistani minne sattuu...minuun sattui!
Konttasin takasin rappusille ja paljailla jaloilla kipusin takasi kotio..tämä tekeekin niin hyvää tulevalle keuhkokuumeelle että!

Mitä tästä siis opimme?
En varmsti naura enään koskaan kenellekkään jos jotain toheloi koska sen todellakin tunnen omissa luissani sen jälkeen..nytkin istuminen on hankalaa eli meikäläisellä on siis alapää poissa pelistä ja Mimmillä taasen yläpää...hmm no miestähän saisi nyt yhden oikein täydellisen naisen kun yhdistettäisiin terveet osat toisiinsa!

Pilkka osuu omaan nilkkaan....niin se vaan kuulkaas menee!! ♥

Natsi aikaista kidutusta

On se kumma kun mikään asia ei koskaan mene tämän emännän kohdalla niin kuin normaalisti! Niin joku voisi tokaista että "mitä voisi o...