Muistoja kuvin vuoden 2013 jouluisista hetkistä Willa Jussilassa ♥

 Usko toivo rakkaus... ♥

 Meissä jokaisessa sykkii oma pieni sydän, minulla se on myös pajuisena ♥

Uusi Wuosi uudet kujjeet...

Niin on vuosi vaihtumassa Willa Jussilankin torpassa. Joulu tul ja män sammaan entiseen tahtiin. Ei kerenny emännyys parka kovin jouten olla kun peltinen lehmä oli persuuksen alla ja nokka kohti seuraavaa kyläkohdetta. Päättipä emäntä tää että ens vuonna ollaan visusti työrintamalla silloin pääsee paljolti helpommalla.

Eli ei tullut pukkia tupahan jouluaattoiltana vaikka niin emännyys sitä mielessään toivoi. Katsoi kaihoisasti ommaa ukonkutalettaan ja totesi että ei parempaa pukkia oo kuunaan nähty. Hyvä olo ja fiilis tästä parisuhteesta ja sama jatkukoon ja miks ei jatkuis? Hyvillä pohjilla tässä mennään.
Jouluaattona tuvan täytti puhe ja tohina kun kolme emännyyden aikaan saamaa pojanviikaria kurvasi autolla mamman tykö vattaansa täyttämään. Oli pöytä katettu niin suolaisella kuin magiallakin. Osasi jopa tämä orkesteri jopa olla hetken hiljaa ja hiljentyä joulun viettoon. Lahjoinaan koteihinsa kukin kantoi uudet Reiskat ja miniälläkin vaaleanpunaiset tossut kainalossa. Emännällä oli hyvä olla.. Ei palele viikareitten varpahia kun on lämpöistä yllä. Nykyään kun on aikaa mennyt niin paljon eteenpäin että se kova paketti ei olekkaan ehkä se tärkein ja halutuin... Reiskat meinaan olivat tosi mieleiset! Toihan se pukki viikareille viikonpäivä sukatkin, pienenä vinkkinä että kun muistaa joka päivä vaihtaa sukat niin pysyy myös "kartalla" päivien kulusta, mutta auta armias jos ne samat sukat vedetäänkin kinttuihin useampana päivänä silloin pakka on sekaisin!

Niin ne on viikarit venähtäneet ja kahdenkympin molemmin puolin jo kaikki. Ei olis äitee uskonut näkevänsä tämännii hetken. Onnellinen on lapsistaan! ♥

Mitä tuo tuleva vuosi tullessaan? No sydämestäni ainakin toivon että emännyys ei niin usein joudu sairaslomaa viettämään. Joka ikinen vuosi paukkuu ja kolisee sairaspäivät tappiinsa ja yli menee että korviin sattuu! Se pentele kun näkyy siinä hoitajan pienessä rahakirstussa joka pienesti aina kuukausittain täyttyy mutta suuresti myös tyhjeneekin. Ei siillä tulolla herran huonetta rakennetta, tälläinen pytinki vaan!
Olen ottanut terveyden kanssa ison harppauksen taaksepäin. Huoli on männä vuonna monesti ohimoitani hiostuttanut...itkukaan ei ole ollut kaukana! Uusia kipuja vatsanalueella joille ei selitystä löydy. On kuin joku ylimääräinen kaivautuisi vatsanpeitteiden läpi kohti ulommaista kerrosta... Hmm..matoja? No hei ei sentään. Tämä crohnintaudin ja CU:n runtelema suolistoni on vain huutanut hoosiannaa kirkkokuoron lailla eli korkealta ja kovaa.
Ilo on ollut kaukana mutta silti puren hammasta...emännyys ei oo pehmosissa vesissä pesty se kestää ja kestää ja kestää kunnes...ollaan sairaslomalla. Jouduin jo joulukuun alussa kapuamaan lääkärin puhheille ja ei auttanut oli viikon huiliminen suoritettava ja het se näkyi siinä pienessä palkkapussissani. Eipä työnantaja kovinkauaa uumoillut kun jo miinusti satasia tilistäni...tuosta onnettomasta joka pieni jo muutenkin on.
Joskus sitä vahvempikin kaatuu ja kun tälläinen 180 cm kaatuukin niin tiedätte varmahan että ei siinä ei tuu hyvvää jälkee.

Huoli lapsesta on suuri. Siihen ei tunnu löytyvän apua ei raamatusta eikä mistään muustakaan enään. Olen jopa rukousta pyytänyt hänen puolestaan. En siis itse koe olevani uskovainen, mutta kun ihminen on niin tiukille vedetty että kaikki tiet nousee vastaan niin kaikkensa se koettaa saadakseen sen kivikkoisen polkunsa hiukan helpottumaan.
 Yksin emännyys parka yrittää auttaa nuorta selviytymään elämän kovista kivikoista ja pitämään tätä edes hengissä. Tämä asia on jäytänyt niin emännän sydäntä että kovin ei blogillekkaan ollut aikaa. Se aika mitä päivässä jää niin jää tälle nuorelle joka sitä apua tarvitsee.
Käännän kovan katseeni viranomaisia kohtaan...miksi kukaan ei auta? Ei ole ketään joka ottaisi emäntää kädestä ja taluttaisi hetken jotta taas jaksettaisiin hetki. Yksin on emäntä parka tässä maailmassa selviytymässä omien ja läheistensä ongelmissa.
Kovin on heppoiseksi luotu nykyiset päätökset että nuoriamme autetaan heitä ei jätetä yksin....hmm..olisi niin kiva joskus nähdä joku joka ottaisi asiakseen auttaa.
Mitähän on tulevaisuus? Kuka meitä hoitaa ja minua emäntä parkaa kun olen jo niin vanha että en ves lassii suulleni saa? Voisin laintata vanhan laulun sanoja "En ole katkera mutta kuitenkin..".

 Meille jokaiselle on annettu aikaa tässä elämässä rajallinen määrä. Joillekin sitä aikaa suodaan vain enemmän, kuin toisille. On tärkeää, kuinka käytät sen aikasi, joka ei ole pelkästään pyörimistä vain oman itsesi ympärillä.

Käyttäkää oma aikanne siis hyvin, vaalien ystävyyssuhteitanne, kohtaamalla ihmisyys ja ihmisarvo lähimmäisissänne ja kanssakulkijoissanne, antamalla ymmärtää sanoin ja teoin, kuinka välitätte ja rakastatte niitä ihmisiä, joiden kanssa teidän on hyvä olla ja kenen seurassa tunnette itsenne turvalliseksi ja rakastetuksikin, ennen kuin on liian myöhäistä sanoa se.

Antakaa lempeyttä ja ymmärrystä myös niitä kohtaan, joilta ette kenties saa itsellenne niin paljoa, kuitenkin hyvyys tulee aina takaisin teille itsellenne ennemmin tai myöhemmin bumerangin tavoin

 Joulukuusessa ei ollut yhtään palloa. Oli vain virkattuja ja sokerivedessä kovetettuja lumihiutaleita, valot ja köynnöksiä ja voin sanoa se myös riittää!

Kukkapurkki menee hyvin myös kynttilä astiana

Kaasu pohjassa..

Minä omistan raskaan kaasujalan...mistä sen tietää? No niistä parista suuren suuresta "lottovoitosta" jonka olen liikkuvilta vilkkuvaloilla omaavilla sinipukuisilta saanut.
Olen joistakin sakoista päässyt puhumallakin...kas kummaa ;)

Aikoinaan kun odotin esikoista olin jo silloin kova kaasuttelemaan sitä oikeanpuoleista kapulaa painollani alaspäin... Tästä sai tuta esikoinen mahassa ja tulevan lapseni setä! Tämä nuori 10-vuotias pojankoltiainen omisti parikin peltoautoa jotka kiehtoi minua jollain esimerkillisellä tavalla. Tuon rattiin on päästävä ja pelto uudelle kuosille !
Niin minä isoine mahoineni, pieni poika vieressä mitään pelkäämättömänä alettiin kaasuttelemaan! Voi kiesus sentään sitä itkua ja naurua..iloista itkua siis! Lisää lisää kuului pojan suusta vierestäni ja meikä tyhmänä joo ihan taatusti sitä saa mitä tilaa... Autosta ei edes ulos nähnyt mitään kun tuulilasi oli pellon tuomaa paskaa täynnä.
Poika halusi ratiin ja tietysti suon tämän nuorelle miehelle joka auton myös omistaakin. Voin taata että poika ei toiseksi kanssani jäänyt sata lasissa mutkat suoraksi ja pam!! Mieletön vesihöyry sisällä ja pihalla!
Kone sanoi poks, vedet tuli paineella pihalle niin syyläristä kuin joka ikisestä putkestakin.. Kuului kolinaa ja kalinaa... Ajettiin tämä raato nilkuttaen varikolle ja ei kuin saavista vettä vaan syyläriin ja kohta päästään taas vauhtiin! Kaikkea mitä vesi tuli sitä mukaa ulos kun sitä sinne työnnettiin..sen peltilehmän tarina loppui siihen.

Mitä mitä ihmettä millä sit ajan?? Monttupyörä kutsui kiehtovasti ja ei kuin mahani kanssa sen selkään... Ex-anoppi rääkyi vaan perään, puiden nyrkkiään, sää tapat sen kakaran! Hän ei siis tätä 10-vuotiasta setäpoikaa tarkoittanut vaan mahassani kasvavaa esikoista. Eikä mitä enhän mää niin tumpelo oo että kaatumaan alkaisin ja en muuten kaatunutkaan. Voi näitä aikoja muistelen haikeasti. Kun Pete ja Ana (lapsieni pienet sedät) oli pieniä, omat lapset kasvoi sylissä ja oli sitä nuoruuden tuomaa intoa sylin täydeltä jakaa vaikka muillekkin.
Nyt kun miettii omat lapset on isoja jo sen ikäinen on vanhinkin että olin siinä iässä kaikki lapsenikin jo tehnyt. Nyt odotan vain sitä mummon omaa kultaa eli voisin aloittaa jo uuden viran mummona. Hellisin ja paijaisin tätä rakkauden hedelmää.

 Löysin vanhan kuvan kahdesta pojastani ja alla on tietysti pärisevät menopelit eli jo äiteen tyyli kulkea paikasta aa paikkaan bee on siirtynyt äiteen mairossa näille mukuloille. Kummallakin on kulkupelit allaan ja vanha äitee saa olla syrän sykkyrässään milloin tulee puhelu että jotain pahaa on tapahtunut. Onneksi ikää karttuu ja se kaasujalka voi rauhoittua aikaa myöten, jota todellakin toivon.

Muistoissani jouluun ♥

Minä reipas lapsukainen, suulas jo pienenä..hmm Intoa täynnä aina joulun alla. Lupauksia tulevasta rinnukset täynnä "joo minä halaan joulupukkia, istun polvella ja laulan laulun...moiskautan suukonkin karvaiselle poskelle!"
Niinkö? Tuo nyt ei ihan pitänyt paikkaansa...koskaan.
Mihin se rohkeus ja rinta rottingilla olo oikein aina jouluaattona katoaa? Meneekö se sinne sängyn alle mukana niin kuin sen ylpeä kantajansakkin?
Tunnustan...voin tunnustaa! Pelkäsin joulupukkia aivan kamalasti..miks sitä en itsekkään tiedä.

70-luvun alussa istuin leveällä ikkunalaudalla ja katselin lumettomaan talvimaisemaan eli suoraan sanottuna mustaa maisemaa mitään ei näy kun lumi ei tannerta ole valaisemassa olemassa olollaan. Istuin ja ihmettelin itku kurkussa "ei tuu joulua ei ja millä tulisikaan kun ei oo lunta".
Istuin ja ihmettelin ja kunnes PAM joulupukin karvainen naama komisti kuvaruutua ulkopuolin! Siihen loppui meikäläisen yhteistyö joulupukin kanssa. Ei saanut karvainen naama pusua ,ei korvat sulosointuja, ei minkäänlaista loruntynkää kurkusta kajahtanut. Olin minäkin poloinen onneton otus. Siellä sängyn alla tuli monena jouluna aatton tärkein hetki vietettyä.
Lahjojen aika kun tuli niin käskin äitiä ojentamaan lahjat minulle suoraan sängyn alle ja kohta minua ei sieltä näkynytkään ei edes hiustupsun verran. Joka ainoa joulu kuitenkin tiesin kuka karvaisen naamarin takana oli ja silti käytökseni oli tuollaista.
Kun kello aattona raksutti tiettyyn aikaan niin isäpappa veti karvakotsan korvilleen ja kuulemma piti käydä asioilla naapurissa setämme luona niin ja kuulemma ihmeellisesti serkutkin aina supattivat että heidänkin isällään on aina samaan aikaa asiaa meille serkuksille? Tätä ei lapsen mieli heti tajunnut, onneksi näin aikuisena jo sen verran lanttukin säteilee että mikä oli juonen käänteen tarkoitus.
Mutta voi ne lapsuuden joulut ne oli jotain. Tätä tunnetta olen itse nyt kotiani "metsästämässä". Yhdessäoloa, nautintoa toisistamme, hiljentymistä ja miks ei hiljentyisi kun varmasti vyö joutuu koville joulupäivän syöntien takia. Napa paukkuu mutta voin ainakin levveillä että ei ainakaan tämän tuvan emännän napa ota selkärankaan kii...

Tänä jouluna Willa Jussilan emäntä viettääkin vapaita. Kaikki sormet ja varpaat olivat ristissä kun katsoin silmä tarkkana työvuorotaulukkoa onko onni potkinut edes tänä vuonna. Olenkin reippaasti touhuskellut palkallisessa työssä jouluaikoja että voin hyvillä mielin tänä vuonna olla kotona. Mikä tästä joulusta sitten tekee niin tärkeän? Ensimmäinen joulu uudessa kodissa se se juuri! Kuusi kannetaan kotiin, koristellaan kauniiksi ja kodin valloittaa vieno tuoksu havupuusta ja kotia ympäröivästä metsästä. Sauna lämpiää, ruoat leivinuunissa valmiina nautittavaksi, pöytä koriaksi katettuna..kiire jossain jota ei tähän hetkeen haluakkaan sotkemaan ja pilaamaan. Vuosi sittenhän joulu oli pienemmissä puitteisa, oli kuitenkin. Kuusi tuo puolen metrin mittainen oli jotenkuten pystyssä vesiämpärissä ja joitakin koristeita sen oksilla koristamassa kotia. Haaveet oli tulevassa ja voi nyt se on kohta! Äkkiähän se joulu menee ohi ja sitä ei edes huomaakkaan, mutta silti odotan sitä aivan syrämestäni ♥

             
 Käy lämmin henkäys talvisäässä
… mikähän se on?
No tietysti lämmin tervehdys meiltä:
tulkoon joulu, tuoksukoon pipari,
olkoon mieli heleä ja sydän keveä,
tuikkikoot tähdet, lentäkööt enkelit lämpimin siivin,
juoskoot tontut salaperäisiä polkujaan lumeen…
Iloisin aattein, jouluisin miettein
terveisin … Willa Jussilan väki ♥