Tule ja potki persuuksilleni mun ♥

Kun muut muuttaa niin he ovat edukseen aina naapureille, ovat hiljaa, kuiskivat käytävässä ettei vaan maine mene ja niin edelleen ja edelleen..lista on niin pitkä kun vaan keksii aiheita.
Kun minä muutan..missä on tavat?
Jo kun astun asunnostani kaikuvaan rappustilaan niin osaanko mennän sen hiljaa?
Kun oikein keskityn poistumaan pikkiriikkisestä kodistani niin osaanko kävellä hiljakseen kompuroimatta, tai osaavatko koirani edetä käytävää niin ettei saisi melkoista älämölöä päällensä kun saavat kaikki naapurinkin piskit vimmastumaan haukkumisellaan. Ei en pysty mitenkään aina sattuu jotain. Uudet kaksiteholasini ( iiik olen siis jo näin vanha kaks teho mummoklasit nenällä) hämäävät rappusissa kovasti ja monet ilmalennot meinannut jo tehdä kun haron pitkillä koivillani rappusissa haparoiden alas ja ylös...kun vielä tän lärvin osaisi pitää kiinni kun horjahtaa.
Meikä joka ei viinaksia paljon maistele niin omaa jo varmaan maineen kovastikkin juopuneesta naisimmeisestä..ei tähän meikäläisen käytökseen muuta varmaan naapurusto keksi.

Minulla on varmaan aikas magee maine jo talossa jossa asustan jo ilman muiden apujakin, mutta kohtalo puuttui peliin.
Tämän maineen sai aikaiseksi tämä minun vuokraisäntäni...eli joku muu on mainettani kasvattanut minun kokonaan ollessa toisaalla osallistumatta mitenkään tähän toimitukseen..

Viimeisenä remonttipäivänä hän ja apupoika ajoivat pakuuttiautonsa oven eteen helpottaakseen maallisen mammonansa kantamisen ettei tarvitse jääpeitteen alla olevan pihan läpi kaikkea kantaa. Jättivät huomaamattaan siinä naapurirapun nuorenmiehen sumppuun omalla autollaan..tosin tämä nuori uros ei ollut autossaan istunut kun nämä jo iäkkään puoleiset remppamiehet siihen kurvasivat.
Viimeistä työkonettaan kantaessaan pihassa odottavaan autoon naapurin nuorijuippi oli jo siinä vaiheessa menettänyt vähäiset hermonsa ja tää painoi lahjakkaasti autonsa ratissa olevaa äänitorvea...kympin suoritus jopa minä tämän mölyn kuulin kerroksissa olevaan asuntooni.
Nuori mies oli menettänyt hermonsa ja lupasi turpakeikan vanhoillepojille jo ennen kuin kunnolla taloon edes kerkeävät asettumaan jos pakettiauto ei ala edestä liikkumaan..vuoksaisäntä katsoi tovin nuoren miehen möykkäämistä, laittoi viimeiset työkalunsa pakuutin perälootaan ja käveli kohti nuorta urosta joka rehvakkaasti heilutteli nyrkkiään ääntelynsä tahdissa...turpiin tulee joo usko vaan!! :)
Tämä lähes kaksimetrinen vuokranantajani nojasi juipin sivulasiin ja sanoi..."kuule ookko sää kuullut samaa juorua että tässä talossa asuu kuulemma yksi homokin??" Tiedätte varmasti kuinka nopeasti vanhamies juoksi autolleen ja painoi vimmatusti kaasupoljinta ja ei kun karkuun..siihen paikalle jäi nuorimies hölmistyneenä että mitä se sanoi??? :)
Minun maine oli siis jo menetetty kun edes kerkesin majoittua betoniseen laatikkooni.
Tätä maineeni parantamista ei ainakaan helpota sekkään että pistin sitten ihan omin kätösin talon mankelinkin solmuun ja sain kuin sain kaksi huoltomiestäkin paikalle tilannetta ihmettelemään.
Niin meinasin minä kämpänkin tänään polttaa..onneksi sain sammutettua vaikka koville se ottikin!! Suosittelen ei kannata käyttää kuin kotimaisia tuikkukynttilöitä...ainakin minä jätän ulkomaisen peen jollekkin muulle joka haluaa talostaan eroon vaikka sit tosiaan polttamalla.


Mistä saisin taas sen innon ja inspiksen salitreeneihin? Kamukin odottaa kovasti että joko mennään joko päästään taas saunomaan ja koheltamaan että saa hävetä seuraavan kaks viikkoa omia touhujaan? Niitä naurun remakoita ym hauskuuksia on ihan ikävä, niistähän saisi ihan romaanin kun jaksaisi kaiken kertoa...mutta mitä tekee akka? Ei viitsi ei jaksa ei saa otetta itsestään ei mistään...tulisi joku joka antaisi persuuksille sen potkun että akka nyt liikkumaan!
Joo hei haluun oman PT.n kotiakkin...sellaisen miehenkuvatuksen joka nostaisi minut sängystä kun en siitä viitsisi nousta, pukisi salitrikoot runsaille kintuilleni, kampaisi hiukseni ja tietysti täyttäisi salitreenikassinikin valmiiksi..sellainen pieni kodin hengetär miehen vartalossa..mistä kuvastosta niitä voisi tilata?? Niin jos saamaan rupee niin mulle sit kans..niitä PT:tä siis..

Minä en ymmärrä mikä ihmeen väsymys tai kankeus tai mikä lie minuun on iskenyt. Toki noita päällystettyjä pikiteitä taaperran pieneten karvaisten kavereideni kera, mutta siihen se jääkin.
Nyt tarviin tosiaan sen joka motivoi ja kannustaa...ehkä minulle on vain sattunut liikaa asioita ja murheita ja muutto ym ym huh väsyttää jo koko ajatuskin!
Mut hitsit hei oon mää vaan eri muija...miettikääs! Yksin tän sain aikaiseksi...ja rakas Mimmi kantoapuna...tää on valmis! Nyt avaan tuon oveni ja pistän kätöseni ristiin niin mä tiedän kuka sieltä tulee...kun oikein toivon..tulethan jookosta...vink vonk! ? ♥

Kosketus iholleni...

Nyt uusi koti alkaa olemaan se oma koti mihin on kiva tulla töistä ja tavarat ym alkavat tuntumaan jo tutuilta.
Monta hetkeä siihen menikin kun tätä kaikkea täällä pyörittelin ympäriinsä ja mietin niille sopivaa paikkaa pienessä kodissani. Miten ne tänne kaikki mahtuikaan?
Muutossa oli poikani apuna ja hänen tokaisunsa on varmaan iäti mielessä..."mutsi hei sää niiku muutat keskelle asuinaluetta betoniseen taloon ja sää kannat ladonovet ja kaikki mukanas!! " Ilme ei siis nuoren miehen kasvoilla ollut ihan niin samaa luokkaa kuin minulla joka tiesin jo mihin kaikki tavarani vähä omaisuuteni oikein sijoittuukaan.

Niin ei tullut rikkauksia mukaani, ei rahallista mammonaa...paskan ja marjat maksun puolelle elo menee kun kahta taloutta yrität hoitajan pienellä palkalla nyt pitää kasassa...Willa Jussila ei siis ihan vielä ole saanut uusia asukkaita sisäänsä vaan tovi vielä joudumme tätä odottamaan.

Kävin Willa Jussilan "raunioilla" kun vein koirat sinne, isännän vielä ollessa reissullaan, odottamaan toisen huoltajansa kotiinpaluuta. Hännät heiluivat ja olivat niin onnellisia kun pääsivät tuttuun paikkaan, mutta minä en kokenut sitä samaa riemua kuin nämä karvaiset kaverini...eli minun häntäni ei heliluskellut. :)
Hetken vietin katsoen sitä kaikkea, riisuttua kotia jonka sisällä oli niin iloa ja suruakin ihan kuin kaikkien muidenkin kotien sisällä varmasti on.
Se ei ollut enään se minun koti se jota rakastin ja olin ylpeä saavutuksestamme, se ei ollut enään se minun "juttu" jonka eteen tekee kaikkensa olin selvästi jo jättänyt kaiken sen taakseni...aloittanut sen uuden aukeaman.

Levoton olo...tosi levoton olo.
On olo kuin pitäisi painaa kaasua ja katsoa kuinka kauaksi tankillisella bensaa pääsee ja sit vasta miettiä miten täältä pääsee takaisin ?
Nyt tähän levottomuuteen auttaisi se kun tulisi joku joka halaisi, rutistaisi kunnolla, sanoisi korvaani että olen tärkeä hänelle...voi kuinka toista kaipaankaan.
Kun nyt mietin milloin olen saanut toisen ihon tuntea omaa ihoani vasten niin siitä on niin paljon aikaa että tuntuu että kehtaanko sitä edes tässä mainita koska nyt ei lasketa kuukausia vaan parikin vuotta siitä kun olen toisen rinnallani tuntenut.
Yritin kaatunutta parisuhdettani toki öiseen aikaan korjata tai herätellä toista juttelemaan ottamalla häntä olkapäästä kiinni kun nukkui selkä tunnetusti minua kohti...hän ei havainnut kosketustani tai sitten halusi esittää vain nukkuvaa.
Minulla oli itsellä niin paha olo että olisin halunnut koskea toista ja tuntea toinen siinä lähelläni, jutella asioista ja kysyä onko toisellakin sama pahaolo...siihen ei annettu mahdollisuutta.

Olen niin tunneihminen että minusta ei ole koskaan ollut hakemaan hetkellistä helpotusta tai ottaa itselleni sellaista "leikkikalua" jonka kanssa voisi viettää parit mukavat hetket..ei minusta siihen ei vain ole. Hänen pitää olla minulle tuttu ja turvallinen sellainen jolle voin kaikkeuteni näyttää..antaa itsestäni kaikki joten olen vain lujittanut itseni ja sanonut että kyllä se vielä tästä...helpottuu ehkä :)

No nyt taidan tankata tuon auton ja tosiaan ajaa sen tankin tyhjäksi..miettiä sit siellä mihin asti se minut kuljettaa kenen rappusille olen päätynyt..aukeaako ovi vai saanko ikuisen porttikiellon...tahtoisin niin sen kokeilla ♥


 Jos kaipaus olisi viini, ympäripäissäni minä odottaisin sinua.

Maailma on kaunis ♫ ♪

Täällä taasen akkapaha juoksee koirien kera pitkin peiteltyjä katuja kun niitä nyt kilometrikaupalla emännän nenän alle suodaan. Ei tarvitse hyppiä vesilammikoiden yli eikä kulkea kumiterät kintuissa että koirien kera lenkille pääsee.
Hmm kummassakin on ne puolensa ehkä tämän alueen hyvätpuolet siin olikin.

Kevät tulee mihin hittoon kaiken tarmoni puran tässä betoniviidakossa??
Miten saan ajan kulumaan ja kun se samperin viherpeukalo alkaa kutiamaan niin tuskastun...tiendän sen jo nyt.
Mielessä siintää jokin pieni mökkipaha jonka akkunasta pääsen kurkkimaan ulkoilmaa, haistella kukkien tuoksua, istua portahilla koiran kera ja katsella kun linnut tekevät omia touhujaan.
Sen verran maalainen meikäläinen on että betonisen bunkkerini pieni kantti kertaa kantti parveke ei tätä fiilista korvaa millään.
Niin onhan minulla veljeni kera huvila. Voi mikä paratiisi onkaan, mutta millä mennä sinne 60km pähän jos joudun luopumaan peltisestä lehmästäni? Pyörällä koirien kera? Kävellen...joo ei eli sinnekkään ei tule ilmeisesti kovin matkailtua.

Nyt kun minulla on aikaa miettiä tulevaisuutta ja tätä hetkeä niin nyt jo tiedän että en ole mikään sinkkuihminen. No pakkohan se sinkkuna on elonsa viettää jos kelleen ei kelpaa se on tarinan huonopuoli se, mutta tiedän että minusta ei siihen ole tai olisi ainakin enemmän jakamaan arkea jonkun toisen kera.
Pelkään jo nyt tulevia juhlia..joulut ym .
Millaista se on kun lapset eivät välttämättä äiteen pieneen boksiin viitsi ahtautua, olen siis ilmeisesti yksin.
Kelle ne lihaisat pullat väännän, tai pottumuussin nyppysoossilla...ketä ruokin ja hellittelen? Itteään ei viitsi kun tuntuu jo että omaan maalliseen nahka-asuun kohta mahdukkaan ja ei viitsi ääriään myöten tätäkään muottia täyttää.

No ei kait siinä..on se vaan alettava tätä arkea alkamaan touhuamaan pakettiin. Koiratkin lähtee maalle reiluksi viikoksi niin kelle sitten puhun...seinille ilmeisesti...äääh tympii ja kovasti eli tule ja piristä päivääni!! ♥

My next husband will be normal :)

Uusi koti..uuden alku!
Ainakin kaikkeni sen eteen yritän.

Nyt ei tarinan päähenkilö voi olla emännyys...vai voisiko? Tarvitseeko sen tarkoittaa jonkun vihittyä vaimoa tai muuten kahlittua keittiö-orjaa?
No jatkan itseni kutsumista emännyydeksi, vaikkakin eronnut akka tässä nyt ollaan.

Ikävä...niin sitä olen miettinyt että mitä minulla on ikävä?
Ikävä katkennutta parisuhdettako? Vai ikävä yksin oloa..vai mitä?
Ei en itke itseasiassa katkennutta parisuhdetta, sen oli tarkoitettu niin käyväksi ja meidän jatkamista elomme omia polkuja....sitä en siis oikeastaan edes itke.
Itken varmaan totuttuja tapoja, yhteisiä saunomisia, mitä ruokaa tehtäisiin...vai hei voitko laittaa pesukoneesta pyykit kuivuriin kun menet ohitse?
Tätä minä kaipaan!

Miksi itkisin parisuhdetta josta tietää että se ei ollut se miksi sitä aluksi luuli?
Tottakait se repii rinnasta omalla laillaan, mutta minun on pakko jo sanoa että olen helpottunut!
Olen niin helpottunut että välillä ihan hävettää..

Se paikka mihin Willa Jussila aikoinaan rakennettiin ja se pariskunta joka sen rakensi...elämä oli silloin aivan toisin.
Oli katseita, kosketuksia, jutusteluja, yhdessäoloa...normaalia arkea. Se kaikki vain jäi. Se jäi yhtälailla yksinäiseksi kuin se jätetty akkapaha joka usein yksin alkoi taloa elämään.
Toinen omilla menoillaan, oman tiensä kulkijana..eräänlaisena erakkona.

Mikä on hyvä parisuhde siis sillai aikuisten oikeasti?
Onko se parisuhde jos kumpikaan ei himoitse toistaan, ei ole salaisia kosketteluja, ei viehkeitä katseita, ei leikkimielisiä puheita niitä jotka helposti johtavat läheiseen yhdessäoloon. Onko tälläinen hyvä suhde missä tätä kaikkea ei ole?
Ei minusta, sillä minä haluan olla nainen, tuntea sen että joku haluaa minua pelkällä läsnäolollaan saa hyvänolon tunteen koko kroppaan.
Kun kaikki tämä jää niin voin sanoa että se on vuosissa laskettu kun kaikki muukin jää...miksi siis jäädä niille rainioille kun vielä molemmilla on elossa päiviä ja voi nauttia omilla tavoillaan omilla tahoillaan?

Muutin tänne betonihelvettiin, keskelle ääniä mihin en hetkeen ole tottunutkaan.
Yöllä herään että yläkerran körmyllä on kiire helpotukselle askelien tahti on senmoinen että niiden tahdista voisi jo miehen toivovan siellä jo olevan.
Koirat säestävät yöllä pienillä murinoilla ja haukahduksillaan kun eivät moista mylvimistä öiseen aikaan maaseudun syrämessä ole joutuneet kuulemaan. Karvat pystyssä mamman viekusta käyvät taistoon valmiina haukkaamaan vaikka aamutuimaan oviakolkuttelevan postipojan nilkkaan kiinni.
Onneksi postipoika ei sentään ranteitaan saa ujutettua postilootasta sisälle meinaan voisi olla ilkiä näky kun kahden mäyräkoiran hammasrivistökuvio koristaisi ranteita...tulisi katu-uskottavuutta yhdellä jaolla! :)

Elämäni on muuttunut kovin tänne sinkku boksiini muutettua.
Ystävät soittelevat ja kävijöitä on ollut...selvästi tuo matka luokseni on ollut monelle esteenä kahvittelun merkeissä tapaamiselle.
Onhan välimatkamme ystävien ja minun välillä vähentynyt ainakin sen 30 kilometriä ja osa asuu jopa melkein naapurissa...pulkalla voisi yksinkin laskea suoraan rappusilleni.
Silti tunnen itseni niin kovin yksinäiseksi.
En ole koskaan asunut muuten yksin..en päivääkään.
Nuorena läksin jo miehen matkaan kun ensimmäisen asunnon hankin yhdessä silloisen kumppanin kera ja eipä mennyt kauaa kun jo esikoinen sanoi ensimmäisen karjaisunsa tähän maailmaan...niin se elämä on edennyt että nyt vasta alta 50:nä akan kutaleena harjoittelen yksin asumista.

Ikävä se on tosiaan.
Varsinkin kun viimeinenkin kaveri lähtee omaan kotiin ja oman asuntoni ylle laskeutuu hiljaisuus..en viitsi töllötintäkään säätää täysille jotta ei tarvitse naapurin mummojen pienentää kuulolaitteitaan kun kuitenkin seinissäni kiinni ovat että mitä se nyt taas tekee ja kuka sen luona ny on kylässä!
Tästä tulikin eräs vanha luritus mieleen...

Sua kuunnellaan, sillä seinilläkin korvat on,
Joka askelen lyhyen, joka sanan hiljaisen,
Seinät kuulla nyt voi, mutta kuulla ei ne saa,
Kun sinuun katson sua suutelen.
Sua kuunnellaan päivän askareita seuraten,
Oven avaus, kilahdus, sitten pieni huokaus,
Seinät kuulla voi sen, mutta kuulla ei ne saa,
Kun sinuun katson, sua suutelen.

Joskus kun pihaan kävelen koirieni kera niin selvästi tunnen että parissa ikkunassa verhot vilahtaa ja hahmo kääntyy poispäin kun huomaa minun huomanneen...olenko siis tuonut väriä taloon vai onko muuten uteliasuus kuka hän on?

Kuvia uudesta kodistani...siitä se valmistuu ja alkaakin jo tuntumaan siltä että tänne jään toviksi..kunnes elämä taas ohjaa omille poluilleen jatkamaan..pidän oveni auki...suorastaan seppoman selällään !!!