perjantai 11. lokakuuta 2019

Natsi aikaista kidutusta

On se kumma kun mikään asia ei koskaan mene tämän emännän kohdalla niin kuin normaalisti!

Niin joku voisi tokaista että "mitä voisi odottakkaan naisesta joka jo lapsena putosi paskakaivoon"?
Niinpä niin ei varmaan sitten mitään... Tarina tuostakin tempauksesta on tuolla jossan kirjoittamieni tarinoiden joukossa...joo lukijani voit pyyhkiä kylmänhien se kaivo oli tyhjä!

Papa koe...voi peppu ei emännyys muuta voi sanoa!

Onneksi miehet eivät tiedä edes mikä moinen teurastaminen laboratoriokoe voi olla kun papa-koe.

Kyllä siinä jää henkiin...ainakin yleensä.
Itseni kohdalla tosin voisin jopa pelätä menehtyväni tai ainakin hiukan jonkun kiduttamisen kautta toiminto suoritettaisiin.

Tämän, jo teille selväksi tullut vaihteiset vuoteni ongelman takia jouduin tänään myös tähän kokeeseen.
Ensin kävin luovuttamassa 6 purkkia verta se menikin ihan normaalisti niin kuin joka kuukausi se tehdään, mutta tämä papa..hmm niinpä niin.

Nimeni huudettiin.. Haavisto....joo paikalla!!
Arvatenkin meinasin jänistää edellisten kokemusten jäljiltä että ei se mikään mukava tunne ole kun testi tehdään ja sen takia moisessa kokeessa en olekkaan ahkerasti ravannut.

Istuin pahaa enteilevälle kovalle pedille...housut pois!
Voi peppu miks ihmeessä juuri tänään mä läksin näillä alkkareilla...mietin mielessäni ja vedin hiljakseen edessäni olevaa verhoa että ei edes näytteen ottaja näkisi mitkä rihmat minulla olikaan ylläni.

Olin siis muuten valmistautunut kaikin moisin rituaalein tähän testiin mutta yksi tärkeimmistä asioista unohtui ja ne oli nämä surullisen kuuluisat vinyneet ja vanuneet melkein värinsäkkin jo pesukoneen uumeniin hukuttaneet alkkarit.
Kiltisti näytteenottaja oli katsomatta kun sanoin että nyt et kyllä kurki tänneppäin..

Makaamaan siihen pedille kintut levällään rautaisiin haarukoihin....voi persuus pojat te ette todellakaan usko mitä naiset joutuvatkaan kokemaan! HUh

Minusta tuli ujo...mieti minä ujoko? No olin joo näytteenottajan piti ihan rohkaista että josko rouva niitä jalkoja hiukan  avaisi että pelkkä polvien näkeminen ei kyllä nyt yhtään auta tässä tilanteessa..
No kait se oli sitten toteltava..
"Kait toi verho on oikeasti edessä ettei kukaan mua näe tässä??" Joo on se ei tänne kukaan tuu..
Kilinää ja kolinaa kuului kun näytteenottaja otti esineitä esiin joilla toiminnon meinasi suorittaa..
Meinasin jänistää..ei kait sitä olis tarvinnut ottaa? No johan täällä olet eiköhän se nyt oteta!

Olin niin nolo...toinen tuhersi ja tuhersi...ei tulosta sattuikin mahaan vimmatusti..
Kunnes haarojeni takaa nousee hoitajan pää että onko sulle koskaan sanottu missä tämä kohtusi sijaitsee minä en löydä sitä mistään??!!

Mitä helevettiä sanoin...minäkö mies? Olenko kasvanut umpeen??
"Joo se on nykyään ollu niin pirun vähällä käytöllä että tottakait moinen tilanne laittaa kaikki umpeen".
No näytteenottaja kaivoi ja kaivoi " ei sitä täältä löydy!"
Voi perse en muuta sano minulla alkoi jo jalat puutumaan kylmissä rautaisissa haarukoissa, takamus puutumaan 10 minuuttia kestäneen etsinnäin jälkeen ja ei mitään tulosta.
Miten ihmeessä se sinne voi muka hävitä?

Näytteenottaja sanoi että "älä huoli mä otan ton isomman sillä yleensä viimeistään aina löytyy"..arvatkaa minkä näin silmissäni??
Näin metrisen melan millä hoitaja parka kaivaa sisuksiani etsien suurennuslasilla kadonnutta kohdunsuutani...voi hitto mä niin meinasin nousta sängyltä ja pakenemaan nukkavieruilla alkkareillani paikalta..."eihän tää voi olla totta eihän" kysyin hoitsulta..
EI se ei löydy täältä..mitä mä nyt teen sanoi hoitajakin?
No auta siinä sitten toista..en voinut ohjata että olisko se siinä vasemmalla vai jossain takana tai jotain ei ollu kykyä nousta neidon avuksi tehtävään...
Hän nousi heitti hanskat tiskiin ja avasi sen pirun oven naapurihuoneeseen hakien apua..

Niinpä siinä minä olin..paidassani alapää paljaana jalat komiasti kohti kattoa ja sanoisinko kaikkeni antaneena..häpesin..että minä häpesin..
Mä niin kirosin itseni, hoitajat ja koko pirun tilanteen alimpaan että arvatakaa tuunko ihan äkkiä samaan kokeeseen? No en varmasti tuu saatte sit ottaa näytettä ens kerran kun en voi enään pyristellä vastaan eli hautuumaalla.

Niin ne kaksi hoitajaa sit suunnisti omalla suunnistusradallaan yrittäen tappaa minua alakautta...niin paljon ja kovin se jo sattui minuun.
Hei se on täällä...hetken touhuamisen jälkeen toinen niistä hihkaisi!
Arvaa voinko olla silloin hiljaa?? No en todellakaan...mä niin karjaisin että jee mä olen siis kuitenkin nainen hetken jo pelkäsin!!

Siitä toiminnon suorituksen jälkeen nousin kuin nousinkin elossa peltiseltä pediltäni, jalat solmussa, jalkapohjat kipeinä, varpaita paleli ja takapuoli puutuneena.. Pistin nukkavierut alkkarit ylleni nekin meni ensin ihan väärinpäin, sekä toki muutkin hynttyyt ja tein lähtöä huoneesta.
Lähtiessäni silmäni osuivat tutkimusvuoteen jalkopäässä olevaan vatiin...siis tä! Ei siinä mitään metristä melaa ollut eikä mitään isoja rautaisia pihtejä ollut saati puukkoja ja puntareita joitakin turkimus välineitä mutta ei lähdeskään siinä mittasuhteessa kun ne mielessäni olin kasvattanut.

Tutkimukseen menikin 25 minuuttia kun yleensä se suoritetaan noin viidessä minuutissa..seuraavan kerran otettava varmaan eväät mukaan pitkittyy kuitenkin tilanne taas...
Minä siis jäin siitäkin toiminnosta eloon...nippa nappa sanoisin mutta jäin! Seuraavaksi onkin mammografia ja voi persuus mua sattuu jo nyt kun tiedän mihin prässiin joudun runsaiden rintojeni kera...varmasti kerron sinulle senkin tarinana eihän sekään voi ongelmitta mennä...eihän?

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Elämä

Arvaa kuinka useasti olen läppärini asettanut tähän tuttuun paikkaan pöydälleni että voisin kirjoittaa ajatuksiani tänne?
Niin useasti, että en siihen lukua sinulle voi antaa...arvatenkin siis tosi usein.

Miksi en ?
Mennyt vuosi..voi kauheaa en voi muuta sanoa!
Se on ottanut nyt enemmän kun tilalle olisi mitään antanut..
Aivan liian iso pyyhekumi taivaan isällä ollut tänä vuonna ja sitä ahkerasti käyttänytkin.
Lähelläni on ollut paljon iloa, mutta mennyt vuosi on myös ollut suurta suruakin täynnä..siksi minulla ei ole ollut voimia istua tähän ja kertoa sinulle elämääni...

Vaihdevuodet...niin niistä sanotaan että ei siihen kuole!
Kyllä kuolee...sen alle kuolee paljon...
Miten paljon tuo vaihde naisen elämässä elämää / tunteita kaikkea sääteleekään?
 Miksi se pääsee ohjailemaan sinun narujasi ja vetelee niillä sinua haluamaasi suuntaan?

Vaihdevuodet...ne muuttaa jopa persoonan!
Niin uskomatonta..
Ne määrää nukutko yöllä vai et, ne päättää että juuri nyt saat tulikuuman puuskan ja pusket hikeä iholtasi kuin jokin maratoonari ja hetkenpäästä sinua palelee..ne määrää millä mielin aamulla itsesi uuteen päivään saattelet ne taitaa jopa akkapahan suuhun laittaa sanoja muunnellessa mielialaa päivän aikana laidasta laitaan.
Ne katkoo suhteita, rakkaushan ei mihinkään katoa mutta varmasti saa suuren viillon kun toinen on tämän tunnetilan vallassa!

Joo ei en piiloudu moisen hormoonimyllerrykseni taakse se olisi raukkamaista, mutta kun tiedän että en halua olla tälläinen..kävelevä kiukutteleva haamu.

Kun tämä hormoonien täyttämä tai niiden puutetta aiheuttava tila tulee niin akasta tulee piru...se sanoo mitä sylki suuhun tuo, tekee juuri niin kuin haluaa ja hetken kuluttua tämä rohkea sanantuottaja itkee polvillaan elämänsä edessä että nyt en enään jaksa...en jaksa.

Minäkin..voin myöntää. Monta siltaa nyt kaatanut toimimisellani..syytän joo raukkamaisesti vaihdevuosia, mutta kun niin vain on..
Ne veivät minulta yöunet..sen mukana meni siis hyväntuulisuus, nauru, rakkaus..elämänhalu.
Ne toivat kuumat aallot, hikipisarat selässä sekä otsalla kunnes palelet niin että villasukat kesäkuumalla laitettava varpaiden suojaksi vaikka ulkona onkin reilusti yli hellerajan.
Ne vei minulta niin paljon...en tiedä millaisella laastarilla tämä saan enään mitenkään korjattua mitä se vei mutta kaikkeni yritän..sen tiedän..en luovuta.

Eletty vuosi..huh ei varmaan kenenkään elämään niin paljon täyty kyyneleitä yhden eletyn puolen vuoden ajalle kuin minun...ja ystävieni. Kun se riipaisee vietestä se jättää vain tyhjän tilan tilalle vie mennessään jotain mitä sydän ja järki ei tajua.
Olit tässä mutta et olekkaan.

Käyt unissa..useasti. Tiedät että sinua kaivataan niin monella taholla, sinusta puhutaan joka päivä...se ei lopu koskaan...olet koko ajan läsnä vaikka et järjellä ajatellen voi olla mutta olet.





Jäljelle jäi suunnaton tyhjyys ja kaipaus ja muistot...

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Elän....

Olen täällä!
Jalkani ovat taasen vahvasti maankamarassa kiinni joidenkin horjuttujen vuosien jälkeen. Olen ollut hiljaa jotta en kaada kaikkia ovenkarmeja ohi rynniessäni enkä tallo jokaisen rakkaani varpaille huomaamattani..olen antanut teille kaikille tilaa hengähtää ja itse tuhista omaa suruani ja kiukkuani jossain aivan muualla..

Mieli ja ajatukset alkavat olemaan taas omilla oikeilla uomillaan..ja hyvä niin olisin muuten kaatunut niiden mukana jos en olisi osannut ojentaa auttajilleni käsiäni!

Nämä kädet, ojensin ne tuplaten en vain siis toista vaan molemmat räpylät ilmassa heiluen että täällä minä olen valmiina uudestaan elämään.
Kävin aika pohjalla..en haluaisi kokea moista enään koskaan uudestaan...se oli opettavaista..sen kyllä myönnän.
Ehkä ilman sitä en olisi se minä mikä juuri nytten olen...se vahva minä.
Olenko minä vahva?
No ainakin vahvempi kuin joitakin vuosia sitten...uskon näin se on! Näytän sen sinulle...lupaan sen.

Voi kuinka olinkaan paha..häpeän..niin teen todellakin häpeän tekojani, sanojani, ajatuksiani...se en ollut minä se oli jokin muu joka yritti ohjata myös minua syvemmälle omaan pahaan oloon, unohtaa muut ympärillä yrittäen että alati kiemurtelisin ajatuksissani yksin syömmessäni.
Se jos joku tuhoaan kaiken kauniin ympäriltään...se tuhosi melkein minutkin!

Myös minun peilissäni on sittenkin se kaksi puolta ei vain se minkä tänä aikana ehkä näin..olen siitä onnellinen!

Miten aika on kulunut nyt kun erostakin on jo reilun kaksi vuotta?
Yksin..niin tosin märehtien..siksikö emäntä näin pullea sitten onkii??
Niin kuin laitumilla märehtivät sarvipäät...no joo ei ehkä tämän akkapahan mahaa kuitenkaa ne rehut ole pullistaneet kyllä se on se lohtusyöminen.

Joku omassa murheessaan unohtaa syödä,  minulla se on taasen toisin päin..unohdan olla syömättä!! Heh no en minä ole mikään sen isompi kuin kirjoitteluani aloittaessakaan, mutta en tosi ole poveani pienemmäksi ainakaan saanut...kiitos niiden kaikkien lohdullisten herkkujeni!

Olen siirtynyt näkkileipään... heh en meinaa mitään kilojen pudotusta pelkkää kuivaa leivän kannikkaa nakertaen saada, mutta nyt on tämän eukon alettava katsomaan peiliin..hymyillä sinne ja sanoa että  olen kaunis!!
Olenhan kaunis...olen minä.
On päiviä kun peilikuvassani on tukkapystyssä vinuneessa paitulissa oleva entinen rouvasimmeinen ja on myös päiviä että siellä vastassa on punatut huulet hiukset kauniisti sivuille kammattuna...olen kaunis niin ulkoisesti kuin sisäisestikkin...tiedän sen!

Aletaan taas elämään..meillä molemmilla on sille niin paljon annettavaa..toistemme elämälle..toisillemme...♥


sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Jätit minut hiljaa..

Siihen ei tarvittu sanoja...ei ilmeitä..ei kahden ihmisen välisiä keskusteluja aiheesta...et antanut siihen mahdollisuutta!

Tulit elämääni rytinällä...ystäväksi, joka neuvoi, elämäni karikoita kohdatessani, miten voisin muuten toimia kuin aina ennen...ensin toimin sitten ajattelen tyylilläni.

Ystävyys muutti muotoaan..siitä tuli tunnetila sydämen alueelle, huomaamatta se kaivoi koloa rintamukseen ja asettui sinne saaden akkapahassa kaikenmoisia vääntymyksiä ja olotilojen muutoksia kun ystävyydestämme tuli puhe tai muuten se oli lähelläni.
Odotin sinua aina..sydän pamppaillen ja kun se hetki tuli että olit minun ja tunsin itseni veteläksi, pieni puna poskillani hymyillen sain sinulta aikaasi ja koko ajan teit koloasi isommksi minun mieleeni..sisälleni.

Aloin pitämään sinua kuin omanani...sinä ihmissuhteena jonka kuvittelin viedän yhteistä polkua lopulliselle polulle ja sinnekkin yhdessä käsikkäin kulkien.
Olin niin varma että minun sydämeni asukki olisi siellä pysyäkseen ei vain leikkiekseen vuokraemäntänsä sydämellä.

Kun kuulenkin sinusta jotain...sydämeni heittää takakenoisen kolmiloikan toki polvet notkuen tulen alas, mutta voi sitä onnistumisen ja ilon riemua...olet siinä omanani sen ajan..
Ymmärrän niitä ei aikoija ei ole minulle paljoakaan antaa olethan niin haluttu ja moni muukin varmaan odottaa samallalailla omaa aikaansa jonka voisi kanssasi jakaa...haluaisin taistella tästä ajasta, mutta miksi et antanut siihen mahdollisuutta?

Voi mina akka pahaa miten monin keinoin sinua olen yrittänyt unohtaa, ne kokeiluni eivät johtaneet mihinkään..kuulemma minuun ei voi luottaa??
Niin yritin minä tavata muitakin mahdollisia muuttoinnokkaita asukkeja sydämenisopukkaan, mutta sen sanon että ajatukseni ja kaikkeni on alati ollut muualla.
Niitä ei ole montaa..minusta tietysti nyt ajatellen nämä kaikki kokeiluni tavata ja tutustua uusiin kasvoihin on ollut turhaa.
Miksi edes yrittää kun tiedän että en mene siinä askeltakaan pidemmälle ennenkuin meidän ystävyytemme on lopullisesti kuopattu..pois syämestä viimeinenkin kalusteesi muutettu jättäen sen tyhjyyden jota voi sitten hiljakseen alkaa täyttämään.

Minä olen jotenkin pelännyt alati tätä päivää kun sinusta en enään kuule mitään, siksi kait kävinkin tutustumassa muihin, sinä sydämessäni...tosi tyhmmää ne ei johda mihinkään...ei edes lakanoiden väliin koska sitä en voisi sinulle enään tehdä. Omaa virhettäni en ala toistamaan opin jotain mitä se toiselle voisi tehdä, miltä se tuntuu..

Nyt olen totaalisen yksin! Lapset käy alati, soittavat puhelimella pidellen äitiään pystyssä, tässä hetkessä.
Samalla huomaten pienen kyyneleen joka alati virtaa äidin silmäkulmasta selittämättä mitään...lähtisit äiti edes kanssani kävelylle saisit edes raitista ilmaa.
Ei jaksa..töiden jälkeen väsynyt niin...kiitos rakas kun muistit ! ♥

Jätit minut niin hiljaa....


torstai 12. tammikuuta 2017

Vaihteiset vuoteni...vai mitkä ihmeen kuumat aallot ne olikaan

Emännyys on piru...oikee itse pääpiru..näin oon ainakin itte miettinyt!
Vai mikä kumma minuun on sitten mennyt?

Mielialani vaihtelee viiden minuutin sisällä laidasta laitaan, halukkuus tai into tai sen puute tai liiallinen sellainen kaikki voi muuttua minuutissa kahdessa ja taas on piru irti..

Olen ollut aivan kauhea, olen ollut itsellenikin aivan kauhea saati mitä rakkaat ympärilläni ovat saaneet kokea ja kuulla!
Voi persuus olen minäkin...kuumine aaltoineni!

Niin siinä se tuli sit sanottua...kuumat aallot ne aallot hiki pintaa korventaa !

Kuumat aallot suuret ongelmat toi, hikivaivat sekä tunnekuohut. Happamen tunnelman ne tullessaan loi..mieli masentaa ja hiki virtaa sekä kaikki alkaa korventaa...

Se oli kuin todellinen nuijaisku päähän tajuta että tähänkö sitä ollaan sitten tultu..ei saameri juurihan pari päivää sitten täytin vajaa 50 vuotta niin ongelmat alkoi heti.
No ei ne het alkaneet vaan ovat tulleet ystäväkseni vierelleni hiljakseen lupaa minulta kysymättä ja ilmeisesti katsoi asuntoni koon senmoiseksi että sinne sekin mahtui asumaan eli jäi pitkäaikaiseksi vieraakseni.

Olen kuullut naisista joille tämä tauti on iskenyt.
He ovat pistäneet perheensä pihalle ja alkanut riehuamaan ja savuamaan aivan kaikesta ja tätä jatkuu päivästä toiseen kuulemma.
Välillä nämä tautin kantajat mököttävät kotonaan, eivät liikuta jo vanhaa takamustaan mihinkään ja miksi liikauttaisi eihän hänestä enään ole mihinkään muuta kuin pilaamaan toisten päivän kuumine aaltoineen.

Minusta on tullut ihan samanlainen.
Kierrän ympyrää isossa sängyssäni keräten joka päivä lisää univelkaa, siirtyen tyynyjeni kera sohvalle josko siellä--no ei...palaten takas lähtöpisteeseen.
Istua nökötän sänkyni laidalla päättämättä mihin pääni laitan välillä pää jo nytkähtää väsymyksen takia polviin ja joku kerta löydän vielä itseni lattialta makaamasta..sekin päivä vielä tulee.
Kun ei aivot toimi niin että jotain järkevää päätöstä aamuyön tunteina enään osaisi tai voisi tehdä.

Istun aamun valkoisen sohvani nurkassa...mökötön en vastaa en piruillanikaan vastaa soivaan puhelimeen.."siinähän etsiin minua ei taida kuitenkaan oikeasti kaivatakkaan"...tämmöinen hölmö minusta on tullut yhdestä taudin kantajasta...kuumien aaltojen alle jääneestä akkapahasta.
Menen ja vielä ääneen sen kerron ja tunnusta..olen tullut siihen ikään että kohta mikkään ei toimi.

Olen ollut oikeasti huolissani itsestäni..ja nyt vasta tajusin että miten huolissani rakkainpani ovat olleet...ja minä pöllö en nähnyt mustien synkkien lasieni takaa että hei joku rakastaa minua ja oikeasti kaipaa ja on huolissaan....rakastuin ilmeisesti itsesäälissä vellomiseen tai siihen saamattomuuden tilaan jonka tämä tauti toi tullessaan.
Nyt kun itse tajusin mistä tämä kaikki johtuu olen kuin uudesti syntynyt..no joo välillä naama punoittaaa kuumuudesta, selkä märkänä hiestä saati ne levottomat unet ja itsesäälissä rypemiset...nämä kaikki onkin johtuneet sinusta tautisesta "madosta" joka olet minuun luikerrellut ominluvin jonka nyt olen päättänyt ilokseni voittaa ja nujertaa.
Mato nimeltä vaihdevuodet..istun sen päälle ja olen ylpeä et saanut minua nujerrettua vaikka aika lähellä se olikin...huh huh onneksi ette rakkaat minua hyljänneet tämänlään aallonniskan päällä käynnin jälkeenkään!

tiistai 3. tammikuuta 2017

Runoutta


  SINÄ OLET



Sinä olet sydämessäin, kaivoit sinne kuopan asetuit sinne makaamaan.
Sinä olet mielessäin, kiemurrellen asetuit paikoilleen ja sanoit siihen jääväsi.
Sinä olet askeleissani, kietoutuneena jalkoihini sanoean tukien minua jokaisella askeleella
elämäni polulla, kerrot kannattavasi minua.

Tule vierelleni yöksi..ole vierelläni aamuun. Anna toistemme tuntea tämä yö.
Tule vierelleni yöksi..ole vierelläni aamuun. Anna toistemme tuntea tömä yö.


Sinä olet minun, enkelini olkapäälläni. Katsettani tukien keskellä suurimpiä elämäni myrskyjä
taivaltaessani....sinä olet..
Sinä olet minun, selkärankani tuki. Tuet kulkuani kun askeleneeni horjuu ja joudun ottamaan tukea kulkiessani..sinä olet.

Tule vierelleni yöksi..ole vierelläni aamuun. Anna toistemme tuntea tämä yö.
Tule vierelleni yöksi..ole vierelläni aamuun. Anna toistemme tuntea tömä yö.

En ole sinua nähnyt..en ole sinun ihoasi tuntenut silti sanon että sinä olet minun koska sydämeni sen kertoo niin olevan...meidät on luotu toisillemme.
Kun aamu taas nousee niin herätän sinut viereltäni, kosketan kuumaa ihoasi ja sanon että tästä päivästä tulee hyvä...sä oot siinä vielä huomennakin..tiedän sen...sinä olet!

                                                                                    3.1.2017 Sari

lauantai 24. joulukuuta 2016

En usko enään pukkiin...

Joulu se armas aika jolloin jokainen rauhoittuu niin mieleltään kuin menemisiltään.
Emännyys vaan käynyt kierteellä kun pirunmoinen korkkiruuvvi joka viimeisen kierroksensa jälkeen pamahtaa omallalaillaan maatakiretävälle radalle..
Onneksi näin ei sentään käynyt...huh jopa emännyys on tyytyväinen.

Emännyys sai pienet kupeittensa hedelmät vierelleen...hetkeksi. Nautti niiden katsomista muisti heidät sellaisiksi nippu nakkeja vaahtosammuttimia jotka päät kolisten kävivät toistensa kimppuun ja ottaen alati pieniä painiotteluita tai mittelöitä.
Kun nyt katson heitä joudun nostamaan omaa nenääni monta astetta ylemmäksi....heistä on tullut niin isoja komeita uroita..ei ihme että aina on joku tyttö väljyssä tai kokeilussa..
En tiedä kehenkä liet tulleet osin varmaan minuun koska kun laitetaan meidän 4 silmät viereikkäin niin meillä kaikilla on samalaiset...viirusilmät ne lehmänsilmät joita minun nuoruudessani joku minut nähdessään sanoi...lehmän silmät
Isot pallomaiset sivuilta hiukan surumielisesti alenevat....tahtoisin että ilmeeni ei moinen olisi ollenkaan enhän nyt alati niin surumieli olet että jokaisessa valokuvassani joko minun epäilleen juuri itkeneen tai kohat taivas repeää ja itku saa vallan.

Emännyys kirjoitti viestin joulupukille toimitti sen varmoihin käsiin että se kirjoittamani ja hiljaa sanomani joululahja toive toteutusi..odotin sitä viikon sillä toiveessani ilmaisin että lahjan antamisen ajankohdan ei tarvitse olla juuri aattoillan kiirein aika vaan sellainen aika jolloin sen antaja ja saaja ovat kumpikin rauhalilsessa mielentilassa...odottaen mitä sanojalla on samomista.

Kaikkia lahjoja ilmeisesti pukki ei voi toteuttaa tai katsoo ne senlaisiksi että joko lahjan saaja tai antaja ei ole sitä ansainnut..en tiedä niin vain kävi ei tullut vaikka kuinka sormet ristissä sitä odottelin into pinkeenä.
Emäntä katsoo pimeävää takapihaansa, miettii ja päättää...johan se oli vasta kolmas joulu ja toiveeni ei toteutunut jospa se sitten seuraavana jouluna...mutta nyt alan uskomaan että ei se joulupukki taida ollakkaan ollenkaan todellisuutta...kaikki toiveeni hiljalleen unohtuneet ja jonnekkin toisten lahjakääröjen sekaan unohtuneet ja hävinneet..perille ei ainakaan eivät osanneet kulkeutua.

Nooh ei olla lapsellisia vaikka lapsenmielisiä ollaankin...uskon minä pukkiin sahapukkiin kilipukkii ja onhan noita kaikenmoisia vuohipukkejakin...niihin emännyys taitaa uskoa vaan tämä valkoparta saa nyt jäädä toisten jännityslistoille...voin sanoa ei ne toteudu vaikka kuinka toivoisi!

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Oikee enkeli heheheh

 


Emännyys on ollut vaikea!
Niin vaikea että itteäänkin hävettää kohta katsoa peilistä kulahtaneita kasvojaan..selvästi tämä elämän hetken tuoma murhe ja tämä kaikki vatutus on jättänyt emännän silmien ympärille syvät uurteet.

Mieliala vaihtuu päivästä toiseen, itkeä pirrautat päivänä ja toisena rumsaammin toisena taas pidät ittes niin pirun kovana että ehei tän suvun akat ei vollaa..ainakaan jonkun menetetyn tai jonkun haaveen tai jonkun semmottisen mitä käsillään ei kiinni saa..ei itketä perskeles!

Itken minä siltikin...astuessani taas tähän yksinäiseen kotiini...käydessäni isoon kylmään petiini taas yksin..tehdessäni taas jumalattoman annoksen ruokaa koko komppanialle ja huomaan kattaneeni pöydän kaikille rakkailleni mutta kukaan ei tullutkaan...tai kun läväytän ison leviän persuukseni pikkiriikkisen saunani kuumille lauteille norkun siellä tovin kunnes tajuan...vittu tästäkään tuu mitään!
Masentaa, masentaa ihmisten iloiset ilmeet, ympärillä pyörivät kivat jouluiset viserrykset perskeles minä joka aina oon jouluna herännyt kukkaan..uutteen komiaan amarylliksen tasoiseen suureen kukkaan levittäen omia tuoksujani kotia laittaessani ja herkkuja valmistaessani...joulumasennus? Olisiko se sittenkin sitä...?
Perunko sittenkin sen niskalaukauksen tekijän jonka männä viikolla netistä itselleni jo tilasin...tuvan takana olis ollut tilaa mihin pammauttaa niin loppuis tämänkin akan viserrys ja kaikesta valittaminen!

Olen ollut hankala...voi perse saan taas hävetä!
Sarppaa...en muuta voi sanoa kun hokea nimeäni ja samalla tukistaa takatukastani ja päättää että nyt tää vollaaminen saa olla tässä.
Joulun olen yksin se on jo menetetty mutta sen tilanteen korjasin niin että varasin työpäiviä jokaiselle juhlapäivälle ja taisin siinä samassa ottaas itselleni päivystyksiäkin eli ei tarvitse yksin olla..katsoa tyhjää joulukuusen alusta olemattomista lahjoista, ei tarvitse olla ojentamassa lämmintä glögi rakkaalle kun ei tätä edes ole jolle sitä antaisi, ei hämmentä valkoista puuroa jota kakarat kuumeisesti odottavat saavansa pienen mantelinmuotoisen palkinnon saanti silmissään...täytyyhän se saada omalle lautaselle sehän on selvä.
Mitä tekee sinkku emännyys? Ostaa sen pirun riisipuuronkin valmiina kaupasta, ei oo mantelia mutta ei sitä siihen muoviseen lokerikkoon laitakkaan koska fiilishän on jo persuuksissa mitä sitä parantamaan moisella ilonaiheella kun manteli omassa lautasessa, lorauttaa sekameteliäkin suoraan litraisesta purkista sitäkään laiskana tänä vuonna valmiiksi ole tehnyt saati ne piparit...vattu yhtään piparia en leivo en vaikka en tosin itse niitä söisikään koska hyvä taikina pilataan uuniin laittamisella sen maku muuttuu sanonko miksi..eli ostan senkin valmiina.
Joulukinkku..voi hitto se vasta stressaakin..mistä ostaa sinkkupalaa vai täytyykö tosiaan uhrata ja ostaa se tutuksi tullut 10kg jääpala jota sit paistaa itselleen että varmasti saa vatsahaavan ym ummetukset ja kurjimukset kun sen ittekseen kuitennii joutuu syömään.

EIkö mitenkään kelloja saisi siirrettyä tai voitaisiinko kerralla hypätä seuraavat kaksi viikkoa joulun ylitse ja alkaa odottamaan vuoden vaidetta onhan se uudenvuoden yö aivan toista sinkkunaiselle kuin jouluinen yö...baariin en lähde pukkeja katselemaan ei samperi ei sentään...mitä mä teen että jään henkiin tästä joulusta...auttakee!!

Joo eloon jäädään..hitto ihan varmasti! Jokaiselle tulee aikoja että kauhotaan kuoppaa ittelleen ja samalla kaadetaan pari aitaa ja ym mahdollista estettä kun ei silmätlaputettuina muka huomaa mitä ympärillä tapahtuu ja muut  tekee..
On se onni...että minulla on rakkaat lapset, ystävät te kaikki ympärilläni...teistä olen niin niin hiton kiitollinen!
Saatte tulla joukolla antaa lumipesut tämän kerran lupaan tätä lupausta ei sit monesti tuu...ps..peruin sen niskalauksen antajan antakoon sen perutun ajan toiselle onnettomolla jolle joulu ottaa koville...yksin ♥ 

torstai 1. joulukuuta 2016

Omin kätösin


Joulu..se kultainen aika millon me kaikki sisustamisen pistoksen saaneet naisimmeisest juoksemme sukkahousumme takasaumat piukeena ale marketeista marketteihin hivelemään ja sivelemään kaikkea mikä vaan kimaltaa koriasti.
On tää sairasta sanoisin minäkin ja silti vedän vyötä tiukemmalle että saumat pysyy tahdissa mukanani..vauhtia meinaan on.
Minä ja Mimmi..ollaan varmaan kohta kotikaupunkimme sisustusbutiikit taas kolunneet ja mielessämme sisustaneet omat kotimme mieleiseksimme...onhan tulossa taas aika jolloin akkaraasut saa ampua överiski ja miksi ei ampuisikaan...olemmehan me mestareita tällä saralla...sanon sen röyhistäen rintaani...

Kun katsoo meidän kummankin kotia...on bling blingiä on sitä ja tätä mutta sama kaava kummankin kodissa..tietyt värit on pannassa ja tiettyjä taas pursuaa yli äyräiden..
Kodit ovat viihtyisiä ne on koteja joissa ollaan rennosti eikä tarvitse pingottaa..saa olla oma itsensä.
Minulla ei sentään ole miestä tämän kaiken härpäkkeen ja turhakkeen keskellä Mimmillä armas ahertaja yrittää röyhistellä rintaansa ja esittää perheen urosta kaikin tavoin ettei vain miesmäinen egonsa häviäsi kaiken kauniin ja kiiltävän taustalle.
Joo ei sitä pelkoa ei ole...tää uros osaa pitää itseään äänessä...huh huh lumihanki olisi joskus paras jäädytin ;)
Nyt tämä uros on saanut meidät naisimmeiset kerrankin hiljaiseksi...voi pieru että on miehellä vaikeaa lähteä pikkujouluihin kun ei meinaa päälaella harvenevaan kuontaloonsa saada mieleistään väriä ylle...sitä on nyt kolmatta päivää värjättä ja föönätty että herran on hyvä vetää lippalakki pois työkaveriporukassa saamatta iloista naurunremakkaa oman ulkomuotonsa takia..
Kuka vielä sanoo että naiset on turhamaisia??

No onhan sitä emäntäkin seonnut..se nyt ei ensimmäinen kerta ole mutta kaikkea on kekeilta paitti sitä kansantanhua jonka jo oon muuten kokeillut.
On ripsiä pitkää hiusta on silmät suurellaan uusinta uutta..heh heh no ei siinä epätoivoista mutta itseasiassa kivaa!
Huomenna emännyydellä onkin 4 tunnin istunto sovi
ttuna kampaajansa pehmoisella penkillä tuon ajan aikana pitäisi hiukset olla kuin uudet..mä lupaan ne on!
Nyt jo tuntuu että on varmaan parasta ilta viettää pitkälleen huomenna emännyyden leviä persuus huutaa pariin otteeseen hoosaiannaa..
Kun akat koreilee niin koditkin..
On tehty kransseja, on vaihdettu järjestystä on sitä ja tätä mutta voi kuinka kivaa se on!!
Me Mimmin kaa pursutaan itoa ja ideoita kun saisi niille kaikille vaan tekijä. Saunanikin odottaa purkajaansa niin ja lopulta kasaajaansa meinasin sen ulkoista muotoa hiukan muunnella ja sisustaa sen karuja seiniä..ym ym mutta kukaan ei ole ilmoittautunut vapaaehtoisesti tähän työhön ja Habaa ei voi kun sillä on se pulma tukkansa kanssa koska huomennahan ne bileetkin on jossa miehen olisi tarkoitus loistaa....no loistaminen voi olla monenlaista tuosta tukan värimäärästä mitä siihen on työnnetty niin tää urost varmaan loistaa jo senkin takkii!!

Joulukuu aluillaan ja koti vielä täysin laittamatta. Kaikki kerkeää vielä muuttamaan paikkaansa kunnes ne taas kerätään laatikkoon odottamaan vuoden tulevaa juhlaa aikojen vieriessä.
Pelkään joulua...kuinka yksin sitä sitten on jos nyt on jo näin?

      


Vain yhden en muiden!

Siitä onkin aikaa...aikaa kun viimeksi tämän sivuston sivun itselleni avasin että sinne jotain saisin aikaiseksi.
Ajatukset ovat soutaneet suuntaan ja toiseen ja siinä se akkapaha on yrittänyt räpiköidä perässä...omien tunteidensa ja fiiliksiensä.

Nyt on jo joulukuu...aika rientää...siitä on vuosi kun kaikki sai alkunsa sanottavat tuli sanottua ja asiat alkoivat soljumaan omaa ojanpientarettaan omalla tahdiillaan alaspäin välillä tehden jumalattomia patoja emännän yli hypittäväksi ...selvisinhän siitä kuitenkin!




Miten selvisin? Niin no yksin ollaan edelleen...nyt sitä vasta yksin olenkin.
Ei ole kotona edes niitä murjottavia kasvoja joille jotain yrittää sanoa...ei niitä kahta karvaista sydämeni täyttämään karvakaveria...niitä minulla onnii niin kauhia ikävä että joka päivä olen miettinyt joko käyn hakemassa ne ittelleni...jahkailen ja jahkailen..muistaako ne enään minua...emäntäänsä

Nyt moni ajattelee että joo se vilkas sinkkuelämä...eihän silloin yksin olla??!!
No joo kuka on ja kuka ei.. En voi kieltää että olisin halunnut maistella elämää, käyden kahvilla erillaisten persoonien kanssa mutta silti niistä otetta ei saa kuitenkaan...ne ei ole minun juttuni.
Onhan toki aivan sairaan ihanaa kuulla kehuja omasta ulkokuorestaan jota ei vuosikausiin kenenkään suusta positiivisessä mielessä ole kuullutkaan...niillähän olen itseni tuosta pedistä ylös nostanut...olenko minäkin siis ihmisen näköinen..kelpaanko kelleen sittenkin?

Edellisessä liitossa en kertaakaan kuullut toisen suusta että olet kaunis, olet ihana tai että hitto sä teet hyvää sapuskaa!
Ei tullu kehuja ei kiitos ei oikeastaan mitään...murahduksia ja vaatimuksia ottamaan osaa enemmän talouden kulujen menoihin ja johonkin aivan turhaan mikä samalla kuolletti sen parisuhteen pystyyn mitä siitä enään seisaallaan olikaan.

Olen rakastunut...sen voin myöntää! ♥
Olen tätä tunnetta kantanut sydämessäni jo pitkään...peljäten samalla että menetänkö tämän rakkauteni kohteen omilla hömöilyilläni??
Kun osaisin sinulle pukea kaiken sanoiksi niin että sinä sen ymmärtäisit miksi en halua niitä vähäisiä yhdessä olo aikoja täyttää tarinoilla että kenen kera kävin kahvilla ja kenen en..miksi niin tekisin koska ne eivät merkitse minulle mitään!
Miksi sitten käyn...kait se on jotain itsensä pönkittämistä kokeilla kelpaanko kelleen enään? Olisin minä kelvannut, mutta ketään en ole voinut ottaa vakavasti olen paennut paikalta sanoen että sinne ei mahdu kuin yksi ja se tila alkaa olemaan jo ääriään täynnä.
Hölmöhän minä olen...miksi käyn...mutta kun joku joskus tajuaisi miltä tuntuu istua kotona yksin..tuntuu kuin koko elämä soljuisi käsistä vetenä lattiakaivon kautta uumeniin..tulee ajoittain tunne että minut on totaalisesti unohdettu ja silloin alan nostamaan omaa päätäni ja heiluttamaan pientä valkoista lippuani että rauha täällä olen olisiko minusta kelleen?

Minä odotan sinua aina..olenhan odottanut sinua jo vuosia. Miksi en odottaisi koska sisimpäni sanoo että olet osa minua ja tulet aina olemaan..siksi niitä vähäisiä aikoja joita sinulla on minulle antaa en halua täytää omilla kertomuksillani olenko käynyt kahvilla vai en koska en sitä halua sinunkaan suustasi kerrottavan kuinka monilla trefffeillä olet käynyt...sydämeni särkyy en kestäisi kuunnella.
 
Kuinka kauniiks kurja muuttuukaan, kun kärsitään se kahdestaan
Kuinka kaunis oot sä, kuinka kaunis oon mä,
kun me ollaan kahdestaan

Kun me ollaan kahdestaan
Kuinka kauniiks kurja muuttuukaan, kun kärsitään se kahdestaan
Kuinka kaunis oot sä, kuinka kaunis oon mä,
kun me ollaan kahdestaan

Kuinka kaunis oot sä, kuinka kaunis oon mä,
kun me ollaan kahdestaan




lauantai 10. syyskuuta 2016

Willa Jussilan loppu

Willa Jussilan tarina sai eilen lopun. Sellaisen lopun että sydämeen sattui..
Sattui niin kovin että kun allekirjoitusta luovutuksesta osaltani kirjoitin niin oli tunne että kaikki paha pyrkii oksennuksen tavoin sisältäni ulos.
Oli paha olla..ei ollut kainaloa mihin käpertyä ja sanoa että harmittaa ja päästää surun purkautumaan. Oli vaan itse oltava selkä suorana ja pidettävä tunteet kasassa vaikka sisin huusi pahaa oloaan ja itku odotti silmäkulmassa omaa lupaansa tulla valtoimenaan ulos.

Willa Jussilan uudet omistajat istuivat pöydän takana intoa pinkeinä..luovutin heille sydämestäni suuren palan mutta osaavatko he vaalia aarrettani niin kuin sitä on vaalittu?
Pysytyykö uusi ehta emäntä samaan fiilikseen kuin minä...näkeekö hän samoin kun katsoo tuvan ikkunasta ulos kuin minä silloin aikoinaan...ei en usko että koskaan hän näkee sen samoin..


Muistan kun istuin isolla kivellä, kumiterät jaloissani lippis päässä ja puoli päätä tikkejä täynnä...olinhan reilun viikkoa aikaisemmin teho-osastolta päässyt aivoleikkauksesta.
Siinä minä akka paha istuin vesuri kädessä kun toinen ahertaja toi aina minulle puun jonka voin istualtani oksia.
Silloin katsoin niitä maita ja mielessäni näin itseni uudisraivaajana ja ripottelin sydämeni sinne jokaiseen nurkkaan jokaisen kaadetun puun kantoon...sinne johon aikanaan kivijalka nousi sen alle ripottelin osan...se tunne oli käsittämätöntä..se oli jotain niin suurta!

Kun rakensin unelmaani kasvoin ihmisenä niiden vuosien aikana paljon. Kasvoin naisena rohkeammaksi..käytinhän omatoimisesti kaikenlaisia koneita myös naulapyssyä..voi sitä iloa kun ensimmäisen naulan vinoon ammuin mutta se tunne...voi persuus se oli jotain!
Jokaisella naulan iskulla Willa Jussila tuli aina valmiimmaksi ja valmiimmaksi kunnes omissa silmissäni linnani oli valmis jonka sisuksiin kannoin omat aarteeni..laitoin ne mieleisilleni paikoille ja olin ylpeä omastani. Miksi en olisikaan ollut olihan se kaunista...se oli minun näköistäni ja siinä kaikessa oli se sydän mukana jokaisella askeleella ja ajatuksessa.

Nyt luovuimme tästä aarteesta...sydän varmaan kummankin syömmessä raastaen..nuoripari intopinkeinä ottamassa tätä aarretta vastaan, mutta pahoin pelkään että pääsettekö koskaan samalle tunnetasolle kuin minulla aikoinaan siellä oli?
Te näette vain kuoret minä näen sen kokonaisuuden...
Jätän WIlla Jussilan haikein mielin...sehän on materiaa kuulen monen sanovan, mutta ei se ei vain ollut minulle sitä. Siinä oli jotain muutakin..siinä oli unelma..siinä oli haaveet siinä oli hitonmoinen määrä hikipisaroita ripoteltuna joka ainoaan talon nurkkaan. Oli nauloja joidenka yli hypin ja pari pääsi jalkapohjankin lävistämään, sain kuhmun päähäni kun kävelin päin lautoja, oli haavoja ja nirhaumia, mutta silti se oli rakkautta sitä kaikkea kohtaan.

Katselin heitä valkoisen toimistopöydän takana...kasvot loistaen vaatien meiltä Willa Jussilan luojilta liikojakin...jättäisitte edes rauhaan kunnioittaisitte meidän omaa suruaikaamme edes jotenkin!
Tiedän että on kiire omaansa mutta meillä on suruaika...omanlainen hyvästijättö on kummankin tehtävä ja toivoisin että kunnioittaisitte edes pienesti sitä.

The End...nyt se tosiaan on niin ei voi muuta sanoa...
Willa Jussila sai nuoren parin uudeksi omistajakseen, mutta tämä pari ei tiedä mitä kaikkea nurkkiin ja mahdollisiin koloihin on kätkettykkään. Nimeni on siellä, kädenjälkeni ja toki ne sydämeni rippeet ne ei kyllä ole näkysällä mutta kaikki muut. Kun aikoinaan tilan puratte niin löydätte nämä kätkemäni aarteet ja mietitte kuka moisen viestin sinne on laittanut...se olin minä se joka näki miten Willa Jussila sai alkunsa ja tietää sen miksi se sinne yleensä syntyi...sitä ette te muut voi tietää..te vain asutte sen kuoressa.


Natsi aikaista kidutusta

On se kumma kun mikään asia ei koskaan mene tämän emännän kohdalla niin kuin normaalisti! Niin joku voisi tokaista että "mitä voisi o...