maanantai 30. marraskuuta 2015

Mennään mettään !!

Emäntähän asuu keskellä ei mitään! Täällä voi karjua syömensä syvimmiltä pohjin, kulkia vaikka alasti tai ainakin vaatteet ei tarvii niin mittojen ja mallien mukaisesti olla kun päiväänsä viettää.

Emäntä rakastaa kotonaan olla aivan joko ilkosallaan...johan pomppas talossa edes pidetä verhoja edessä! Noh en nyt sillai koko päivän, mutta aivan varmasti naapurusto tuntee ja tietää muotoni, mutta phyii hittojakos moisesta Toivottavasti tykkäsivät näkemästään sentään ;)

Emäntä on sairaslomalla. On se niin piru kun tähän ikään tulee niin alkaa kukkimaan jostain muusta paikasta kun niin ei toivoisi. Ilmeisesti syksyn tuoma jatkuva väsymys, alati töissä,  sterssi kaikki nää sai aikaiseksi että elimistö sanoi PIIP nyt petiin pariks viikoks..näinhän siinä kävikin.
Lekuri antoi jopa kävelykieltojakin...no joo tottelinhan tokikin..ajoittain!

Sairasloma..minusta silloin ei pidä kuitenkaan köyttää itteään peitonalle koska sit sitä vasta kipiä onnii. Sairasloma on oiva tilaisuus sisustaa, miettiä ideoita, askarrella, touhuta "käsillään". Nyt en sit tarkoittanut sitä mitä varmasti jonkun mielessä kävi...noh joo no ei unohdeta sitäkään ;)

Kerroin tuossa jo että rakastan olla rennoissa väljissä ei niin katalogien tuottamissa muotiluomuksissa kun olen kotona...rennosti. Rakastan jumpsuittiani..niin tuota aikuisten potkupukua niin kuin eräs kaverini mies sanoi minulle että potkupukuko sulla on päälläs ja päälle paskainen nauru! Perskeles...
Mikä sn mukavampaa on kuin ei ahdista, ei hierrä ei kierrä...se on poikaa se!

Vedin surullisen kuuluisan jumpsuittini taas päälle...niin alla ei mitään ! Huh ei ahdista sukkanauhat, ei pikkuhousujen vyötärönauhat, ei mitkään...rinnat vapaasti pompoten kohti päivän  koitoksia...näin siis ikkunastani minut touhuassa näet jos kurkistat.
Niin sinäkin päivänä kun päätin tuottaa yhden ideoistani johonka materiaalit piti sitten mettästä käydä hakemassa ja koluamassa.
Minä jolla tasapaino on ihan pepusta, jolle ei edes henkivakuutusta jostain kumman syystä myönnetä..minä menen metsään! Minä ja metsä ja vesuri...me ei mahduta edes samaan lauseeseen kun jo puolessa välissä lausetta ystäväni lopettavat lukemisen ja soittavat että oothan hengissä?

Vedin siis väljän pallokuosisen jumpsuittini alastoman runsaan varteni ylle, hiukset iloisesti pomppien jokapuolelle kampaa sinä aamuna tuskin nähneenäkään. Jaloissani reiskat ne väljät pirulaiset pysy edes suoralla tielläkään kintuissa saati sitten vaativassa mettä maastossa. Vesuri..tuo surullisen kuuluisa surmavehde jolla oon yrittänyt saada epätoivoisesti henkiä niin itteltäni kuin kanssa kulkijoiltani...minä ja vesuri = vaarallinen yhdistelmä.
Ei käy laulaminen meikäläisellä mettässä että "mättähältä mättähälle tiemme käy". Perskeles siinä akkapaha oli jo ensimetreillä mahallaan ja kun pääsi ylös niin jo takamuksillaan..pehmoinen oli tömähdys sen voin myöntää mutta märkääkin märempi.
Vesuri komiasti kiilteli vasta teroitetulla terällään vieressäni mutta onneksi ei tällä kertaa sääressäni..se on meinaan päässyt lihanmakuun moinen kapistus tässä talouessa.

Siinä istuin perse märkänä mättäällä, kun päättää varmasti kylän ainoa autokuski kurvata ohitte. Siinä parin metrin päässä kylätietä akka paha pallollisessa jumpsuitissaan tukka kuin lappilaisen monentuulenhattu, naama maalaamatta jaloissa reiskat etumus kurassa takamusta ei siitä ei enempää kerrota se ei kaunista nähtävää kuitenkaan olisi.
Vilkutin sunnuntaiaamun toivotukset naapurustolle kun niin osasivat jopa hiljentää vauhtiaankin kohdallani, mutta onneksi osasi olla avaamatta ikkunaa että kävikö kuinkaan...vesurini olisi varmaan päässyt taasen maistelemaan ihon pintaa..
No hyi kauhiaa ei akka mikään pahapäinen oo...suustaan ei aina tiedä mitä sylki suo mutta ei koskaan kehenkään käsiks oo käynyt...eihän..hmm.
 Monesti oon miettinyt, että mitähän noi kylän kollit meikäläisestä ajattelee? En oo syntyjään täältä, touhuan kuin pahainenkin maalaisakka, aina kun joku näkkee niin varmasti ei kovin edustavan näköisenä naamavärkki saati muu...taidan tehdä kunnon meikkauksen tukka tötterölle ja karrauttaa tulevana perjantaina paikallisen kyläkoulun jameihin vetää parit järjen veit karaoken merkeissä ja näyttää kylän kolleille mistä muija.... niin no ehkä en sentään tai hmm mikäs siinä.. kattellaan mitä keksii! ♥





perjantai 27. marraskuuta 2015

Laulun sanoin ♫ ♪

Kuuntelin ajatuksissani radiota, istuin ja keskityin.
Ajatukset liiteli omia menojaan muita latuja..oli kuin aivoni olisivat tyhjennetty kaikesta tästä "paskasta" mihin itsensä ovat melkein uuvuttaneet..

Pelko, ensimmäinen askel, sanat, ajatukset, jakamiset, tappelut ym niitä pelkää jokainen...niin emäntäkin...alati itku kanssakulkijana rinnalla alkaa olemaan raskas ystävä..ystävä  jonka jo haluaisi antaa pois toisaalle..reppu on tyhjä ja niin raskas. Mistä saisin sen voiman..

Radion uumenista alkoi tulvimaan laulu joka sai emännän ajatukset polvilleen..siinä se oli kuin tarjottimella. Opetella laulu ulkoa ja tuottaa se omalla äänellä ulos se on vielä kesken mutta toki sanoiksi sen tähän nopeasti julki laitan...

Pakattuaan matkalaukun
vilkaistuaan vielä lastenhuoneeseen
Ulko-oven hiljaa sulkee, ei tahdo muita herättää

Vaatiiko se rohkeutta, suuren määrän katkeruutta kuitenkin
jättää mies ja lapset keskenänsä
ja elää omaa elämää

Ja nyt viimein kun mä lähden
teen sen sydämeni tähden
vaikka syvältä se vielä kouraisee

Oma pikku vaimo rakas
enää palaakaan ei takas
Jätin avaimet ja kirjeen pöydälle
kerro terveiset lapsille

Hän lähtee vaikka lähtiessään
tuntee piston sydämessään viiltävän
Tärkeintä on lähteminen
muistaa jonkun sanoneen

Linja-autoasemalla, pikavuoro-kyltin alla seistessään
silmäkulmastansa pyyhkii
huomaamattaan kyyneleen

Ja nyt viimein kun mä lähden
teen sen sydämeni tähden
vaikka syvältä se vielä kouraisee

Oma pikku vaimo rakas
enää palaakaan ei takas
Jätin avaimet ja kirjeen pöydälle
kerro terveiset lapsille

Kun saan selkäni suoraksi, silmäni kuivattua olen siihen valmis..taistoon omaa elämääni kohti. Askeleeni eivät varmasti ole kevyitä kantaa mutta laitan jalkoihini kevyemmät kengät niitä askelia auttamaan.
Suurin pelkoni on kuitenkin....yksinäisyys ♥




lauantai 21. marraskuuta 2015

Bile hile

Emäntäkö se olisi "bile hile"?
No ei tasan ole! Siellä ne uudet vetimet pölyyntyy nyt naulakossa viikattuna ja odottavat käyttäjäänsä, pukijansa ylleen joka yrittäisi hurmata kaikki kanssakulkijansa samalla. Tuleeko se aika vielä että jollekkin itteään komistaisi ja jaksaisi antaa kaikkensa?

No ei vaan...tämmönen nynny emännyys sitten kuitenkin on!

Niin jäi korkealta ja kovaa Kaija Koon tahtiin hoilaamiset karaokessa mutta säästyttiin monelta murheelta..minä ja alkoholi ei kuuluta eikä käydä yhteen.
Ei jaksanut lähteä tanssuihin, ei pistää korkkareilla korreesti, ei mennä uroksille iskemään silmää vaan veti ne villasukat kinttuihin ja kaivaitui soffalle haaveilemaan ! ;)

Ennen kuintenkin haaveilua sai emäntä paha jotain aikaiseksikin.   Käsiään käytti muuhunkin kuin koneella näpyttämiseen.
Hiukan mentiin taas mielikuvituksessa liiallisuuksiin ja tuotoksesta ei nyt ihan semmottinen tullut kuin tähän ajankohtaan niin kävisi, mutta kesä ja romanttiset ajat ovat vielä tulollaan jolloin tämän kädentaidon tuotteensa voi pistää esille.

 

Nippu kahvinkeittimen valkoisia suodatinpapereita, sakset. kynä, jumalattomia hermoja,   pitkää pinnaa, sorminäppäryyttä, ideaa ja keskittymistä...sitä tarvittiin.



Vahvoja tunteita

Emäntä on pysähtynyt, kokenut jotain "suurta" kuluvan viikon aikana.. Kokemansa on saanut miettimään. Se on selvästi selkeyttänyt omia ajatuksiaan mitä mietteissään on pyörittänyt.
On jotenkin helpotus kuulla kaikilta tahoilta kuinka pitäisi tehdä tai kuinka paljon mahdollisuuksia minulla onkaan vielä elämässäni?

Emännyys on kokenut suuria voimia selllaisia joihin koskaan aikaisemmin ei olisi uskonut alkavansa uskomaan...tuntenut niiden läsnäolon ihan ihollaan...jokin kulkee vierelläni, tukien askeleitani tukien ajatuksiani joita pyöritän päässäni.
Elämässäni alkaa ison askeleen ottaminen. Mielestäni tämä ei jää enään askeleeksi vaan iso harppaus tulevaisuuteen. Sain kuitenkin kuluvan viikonn aikana vahvistusta että en ihan "ulalla" ole ollut omien ajatuksieni ja haaveideni suhden ja niitä kohti alan rämpimään.
Olen kaivannut että voisin sinulle tämän kaiken kertoa, naurat sille varmasti et ehkä ymmärrä, mutta minulle tämä kokemani on ollut niin voimakas tunne että itse siihen uskon...se on tuonut selvän huojentumisen, hyvänolon ja rauhan sydämeeni...kaikki menee vielä hyvin. Kerron sinulle tämän kaiken vielä kun sille on aikansa, kun et enään naura minulle...otat minut tosissaan!

Sytytin kynttilän, toisenkin..toivon  ja ♥ rakkauden kynttilän!!


tiistai 10. marraskuuta 2015

Levotonta elämää...

Emännyyden mieli on levoton se ei voi kertakaikkisesti pysähtyä yhteen paikkaan ja miettiä hetki  vaan jatkaa epämääräistä vaeltamistaan.
Kotiin meneminen on ollut vaikeaa, koskaan ennen ei ole ollut näin.
Elämä tuvassa on jotenkin kireää, tuntuu kuin se kireys aiheuttaisi myös karvaisissa ystävissäni levottomuutta...jokin tärkeä on poissa! ♥

Emännyys  herää öisin siihen kun kaverukset vaeltavat huoneesta huoneeseen kuin etsien jotain, kaivaten kaveriaan..minun poikastani.
Pari ensimmäistä päivää koirilla menikin ihmetellessä missä kaveri on, välillä piti terassin ovenkin takana käydä vinkumassa josko kaveri olisi siellä vai vierashuoneeseenko jo lie piiloutui.  Koirakin selvästi itkee ikävää sen olen nyt omin silmin ja korvin huomannut.
Eipä karvaisten kavereiden ikävä helpota yhtään emännän mieltä, ei ainakaan vähennä itkemistä, ikävöimistä...se mahdollistaa kyynelvirran tulon salaa silmäkulmasta kun rutistaa karvakavereita ja kertoo että tietää miltä niistä tuntuu. Saanhan minäkin rutistaa sinua ja yhdessä potea kanssasi ikävää... ♥

Sara   ♥   Mamma
Tänään töistä tullessani huomasin että koirilla ei ole edes kupissa ruokaa ja syyttävät katseet melkein tulinuolen tavoin sivaltavat emännän sydänpieltä että me ei luoteta suhun..koko päivän nälkä vellonnut vattaa! ♥
Miten kummassa mä senkin olen unohtanut, tärkeimmät kaverukseni ?
Emännyydellä on tunne  että kohta hirsisen talon eturappusilla istuu reput selässä kaksi  mäyräkoiraa liftaamassa kyytiä pojan luokse, pojan joka hoiti koiria ruhtinaallisesti. Juoksutti ulkona kun hiukan kirsua oven suuntaan ojensi, antoi ruokaa kun nenällä tökkäsi kämmensyrjään, otti syliin kun hiukan vierellä kiehnäsin. Nyt koiratkin joutuvat tyytymään vain toisiinsa ja emännyyteen joka saapuu tuntien päästä vasta kotio touhuistaan.
Taidan kipaista koirien vierelle rappusille oma reppuni selässä ja liftata pojan luokse asumaan...

Kun tuvassa velloo ikävä niin on jotain pakko muutakin ajatella että saisi muutakin tekemistä kun tuhista tyynynkulmaan kokoajan. Emännyyden mielessä on josko  oikeasti alkaisi sitä jalkaa laittamaan koriasti toisen eteen?

 Tälläytyis oikein kunnolla ja ulkoilluttais ittiään tuolla ihmisten ilmoilla oikein urakalla. Niin ettei taas kymmeneen vuoteen tarviikkaan maisemille haluta.
Nyt kun tuo aikakin otollinen pikkumustaan pukeutumiseen niin mikä jottei sitä sen tempaisikin.
Ensimmäiset pikkujouluthan jo ovat tulossa piakkoin, saa jotain muutakin ajateltavaa kuin tätä elämän kurjuutta ja yksinäisyyttä.
Joulukin tekee tuloaan. Voi ankeus tälle joululle en muuta sano. Pitäisikö sittenkin uhtautua ja ottaa koko joulunaika töitä vai mitä tässä keksisi. Sen kuitenkin sanon että emännyys on sen verran koti / perheihminen että mihinkään etelän hirveyksiin en ainakaan suostuisi lähtemään, en olemaan yksin. Kampean varmaan kakaroiden luokse itseni jokaisen luokse vuorollani jotta saan ajan kulumaan tai sitten heillä on omat menonsa ja äitee saa olla yksin...tähänkö sitä on tultu?
Muistan ikäni erään jouluaaton. Se oli ensimmäinen jouluaatto jonka vietin yksin illasta eteenpäin.
Olimme juuri eronneet ja sovimme että molemmat saamme nauttia lasten kanssa olosta yhtälailla. Kun se hetki tuli että isä haki aattoiltana pojat ittelleen viettääkseen vuorostaan heidän kanssaa joulua niin sitä en halua elää koskaan uudestaan. Tuntui kuin minusta puolet olisi revitty irti, itkin yksinäisyyttäni ja menin nukkumaan jotta seuraava aamu valkenisi nopiaan koska silloin oli työvuoro jossa pystyi taas ajatuksena siirtämään toviksi toisaalle.
Olen minäkin tämmöttinen itkijä muija....mutta onko sellaista äitiä joka voisi luopua lapsistaan reagoiamatta siihen mitenkään?

Joulu...kirjoittaisinko jotain joulupukille? Toteutuuko toiveet jos niitä oikein toivoo?
Suljen silmäni..lähetän kirjeeni ajatuksin sinne jonnekkin ja katson voiko vielä noin viisikymppinen emännyys uskoa pukkeihin...? Osan pidän omana salaisuutenani mitä toivoin mutta yhden laitan tähän ihan julki...

 Hyviä ja niin hauskoja pikkujouluja kaikille lukijoilleni....halataan kun tavataan!!!  ♥ ♥  

lauantai 7. marraskuuta 2015

Sylini tyhjänä..

Katson tyhjää huonetta, viivyn sen kynnyksellä hyvän tovin.
Jäljellä vain tyhjä tila, hirveästi tomua imuroimattomuuden jäljiltä, sekasorto suorastaan!

Olisi  kuin joku olisi noussut ja vetänyt perässään ne tärkeimmät tavaransa ja paennut jonnekkin jättäen vain tomun ja sotkun peräänsä.
Niinhän siinä kävikin!
Vaikka kuinka tiesin että aika lähetyy ja vähenee silti luopuminen tuntuu raskaalta.
Itku on ollut vieraana jos jossain välissä missä on itsensä saanut puskettua tunteiden vellomisen keskellä. Ikävä repii äiteen rintapieliä raastaen sydänjuuria auki...kupeitteni hedelmä josta en olisi luopunut vielä.
Viimeinenkin jätti kodin. Kodin joka tuntuu entistä enemmän kylmältä, hiljaiselta kolkolta...koti joka on emännyydelle ollut kaikki kaikessa  on muuttanut muotoaan.
Emännyys nautti näistä ajoista kun nuori vielä kodissa oli, iloisesti otti vastaan töiden jälkeen, käytti koirat monestikkin päivänsä aikana, laittoi tiskit ja hoiti pyykin! ♥ Kuka kumma tämän kaiken nyt tekee??
Ei emännyys oikeasti itke tulevien kotitöidensä takia, ne eivät häviä mihinkään vaikka heti ei kerkeisikään. Emännyys pelkää tulevaisuutta, kuinka omat asiat alkavat loksahtelemaan paikoilleen, mihin oman reppunsa lopulta asettaa...
Tiedän että nuori selviää, onhan tämä jo toinen yritys. Uskon vankasti että siipien sulat ovat tällä kertaa jo vahvemmat ja halu elää elämää on jo aivan toista kuin ensimmäisellä kerrallaan.
Kuljen rinnallasi..aina..tiedät sen..kupeitteni hedelmä ♥

Lapsi povellani, taivas päällä maan
häntä katsellessa aika katoaa.
Riemun tunnen suuren, sydän hiljaa soi,
mitä näen, kuulen kertoa en voi.



Isänpäivä...

Ikävä se ei ole kaikonnut mihinkään se on jotenkin muuttanut muotoaan vankkana kuitenkin kulkenut rinnalla. Mies jolla oli suora selkä, jämäkkä katse, äänenpaine sanoi jo että hän tietää mistä puhuu..hän oli isäni erittäin rakas sellainen! ♥
Vietämme erillaista isänpäivää  lähettäen kuitenkin ajatuksia hänelle sinne jonnekkin jossa me kaikki vielä joskus ollaan yhdessä! Ikävä  ei lopu koskaan...


Natsi aikaista kidutusta

On se kumma kun mikään asia ei koskaan mene tämän emännän kohdalla niin kuin normaalisti! Niin joku voisi tokaista että "mitä voisi o...