Pelottaa kovin

Kesä puolessa ja emännyyden lomat vielä pitämättä.
Mikä sen paremmin voisikaan olla kun se on vielä edessä? Kuinka paljon voi jännittää miten selviää lomalla joka pitäisi olla sitä aikaa kun voi olostaan nauttia?
Emännyys pelkää yksinäisyyttä, sitä kun päivästä toiseen katsot yksin samoja seiniä niiden muuttumatta yhdenkään silmänräpäyksen välissä toisenlaiseksi..maisemat eivät vaihdu vaikka kuinka yrittäisi.

Päässä monet menoehdotukset pyörii, mutta silti tälle kaikelle ei vaan saa otetta...on niin pirun tyhjä olo tässä runsaassa kropassa ja varsinkin sydämessäin.
Miksi mennä jos ei ole haluja..voimaton olo, jumalaton väsymys kevään jatkuvista työvuoroista, monista ongelmista jotka raastavat sydäntä lisäten painolastiaan arjessa selviytymisen suhteen.


Olen yrittänyt ryhdistäytyä, käydä ihmisten ilmoilla näyttämässä itseäni saaden suoraa palautetta että millainen se oikea nainen pitää olla.
Kuinka lanteillani on liikaa leveyttä, käsivarsissani liikaa höllyvää...ehei en voisi koskea sinuun sormellanikaan!!
Miten ihmiset osaavatkaan olla kylmiä toisilleen..niin kylmiä ja kovia vetovieraalle ihmiselle jolla on myös tunteet?
En minäkään sano vastapuolen hiusten leikkuusta, paidan valinnasta, en siitä että sinun vatsanalueesi napitus alkaa kohta irtoamaan....en sano siksi koska tiedän että sinunkin sydämesi on varmasti tosi lämmin ja sisälläsi on helmi joka meissä jokaisessa on!
Nämä toisen sanomat sanat jää kuulijansa korvaan ja jäytävät sieltä pala palalta sydänjuurta pienemmäksi lopulta alat itsekkin siihen uskomaan...näinhän se on ei pulleaa tyttöä kukaan voisi rakastaa ole vain yksin!

Polvet notkuen otat annetut arvostelut vastaan, nielet sisällesi ne kaikki itkut joita sanojen kuuleminen saa aikaiseksi...sinun tekee mieli huutaa kovaan...minullakin on tunteet!
Tämä kaikki saa aikaiseksi sen että kohta et enään liiku missään muualla kuin siinä sinun omin käsin sisustamassasi kodissa rakkaiden esineiden seassa, et uskalla näyttäytyä koska tiedät että sydämesi ei tulisi kestämään annettuja arvosteluja et voisi kuitenkaan olla itkemättä töisen näkemättä...se vasta olisi jotain kauheaa.
Nyt tiedän miltä minun omasta rakkaasta lapsestani on tuntunut kun sairastui paniikkihäiriöön joka lopulta vangitsi nuoren mielen niin että omasta huoneesta ei ulos ollut pakotietä..ei uskaltanut koska kuuli kritiikkiä omasta ulkomuodostaan joka minusta aina ollut täydellinen suorastaan kadehdittava!

Kun kaiken kokeman jälkeen haet hyväksyntää, hyväksyntää juuri sillä tavalla jota et toiselta tulisi koskaan hyväksymään.. Hyväksyntää jota olet omille lapsille kasvattanut että sillä lailla ei toiselle saa tehdä! Nyt hävettää niin että et pysty omaa peilikuvaasi edes katsomaan...se muistuttaa koko ajan siitä mitä olet tehnyt ja kuinka pahoillasi olet kaikille jotka siitä saavat kärsiä...samalla se satuttaa sinua itseäsi niin että tuntuu että onko sinulla voimia pyytää anteeksi rakkaitasi joita olet tehdessäsi satuttanut..saanut itkemään? Kuinka voisin sinulle sanoa että miten pahoillani olen...en saa tekemääni tekemättömäksi enkä osaa sitä selittää...rakkaudella ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä...sen tiedän.

En ole hetkeen tuntenut samaa häpeää mitä viime päivinä olen harteillani kantanut...häpeää niin paljon että en voi katsoa ystävää silmiin ja sanoa kuinka pahoillani olen..kuinka voisin asian korjata?
Minä pelkään niin kovin...