lauantai 10. syyskuuta 2016

Willa Jussilan loppu

Willa Jussilan tarina sai eilen lopun. Sellaisen lopun että sydämeen sattui..
Sattui niin kovin että kun allekirjoitusta luovutuksesta osaltani kirjoitin niin oli tunne että kaikki paha pyrkii oksennuksen tavoin sisältäni ulos.
Oli paha olla..ei ollut kainaloa mihin käpertyä ja sanoa että harmittaa ja päästää surun purkautumaan. Oli vaan itse oltava selkä suorana ja pidettävä tunteet kasassa vaikka sisin huusi pahaa oloaan ja itku odotti silmäkulmassa omaa lupaansa tulla valtoimenaan ulos.

Willa Jussilan uudet omistajat istuivat pöydän takana intoa pinkeinä..luovutin heille sydämestäni suuren palan mutta osaavatko he vaalia aarrettani niin kuin sitä on vaalittu?
Pysytyykö uusi ehta emäntä samaan fiilikseen kuin minä...näkeekö hän samoin kun katsoo tuvan ikkunasta ulos kuin minä silloin aikoinaan...ei en usko että koskaan hän näkee sen samoin..


Muistan kun istuin isolla kivellä, kumiterät jaloissani lippis päässä ja puoli päätä tikkejä täynnä...olinhan reilun viikkoa aikaisemmin teho-osastolta päässyt aivoleikkauksesta.
Siinä minä akka paha istuin vesuri kädessä kun toinen ahertaja toi aina minulle puun jonka voin istualtani oksia.
Silloin katsoin niitä maita ja mielessäni näin itseni uudisraivaajana ja ripottelin sydämeni sinne jokaiseen nurkkaan jokaisen kaadetun puun kantoon...sinne johon aikanaan kivijalka nousi sen alle ripottelin osan...se tunne oli käsittämätöntä..se oli jotain niin suurta!

Kun rakensin unelmaani kasvoin ihmisenä niiden vuosien aikana paljon. Kasvoin naisena rohkeammaksi..käytinhän omatoimisesti kaikenlaisia koneita myös naulapyssyä..voi sitä iloa kun ensimmäisen naulan vinoon ammuin mutta se tunne...voi persuus se oli jotain!
Jokaisella naulan iskulla Willa Jussila tuli aina valmiimmaksi ja valmiimmaksi kunnes omissa silmissäni linnani oli valmis jonka sisuksiin kannoin omat aarteeni..laitoin ne mieleisilleni paikoille ja olin ylpeä omastani. Miksi en olisikaan ollut olihan se kaunista...se oli minun näköistäni ja siinä kaikessa oli se sydän mukana jokaisella askeleella ja ajatuksessa.

Nyt luovuimme tästä aarteesta...sydän varmaan kummankin syömmessä raastaen..nuoripari intopinkeinä ottamassa tätä aarretta vastaan, mutta pahoin pelkään että pääsettekö koskaan samalle tunnetasolle kuin minulla aikoinaan siellä oli?
Te näette vain kuoret minä näen sen kokonaisuuden...
Jätän WIlla Jussilan haikein mielin...sehän on materiaa kuulen monen sanovan, mutta ei se ei vain ollut minulle sitä. Siinä oli jotain muutakin..siinä oli unelma..siinä oli haaveet siinä oli hitonmoinen määrä hikipisaroita ripoteltuna joka ainoaan talon nurkkaan. Oli nauloja joidenka yli hypin ja pari pääsi jalkapohjankin lävistämään, sain kuhmun päähäni kun kävelin päin lautoja, oli haavoja ja nirhaumia, mutta silti se oli rakkautta sitä kaikkea kohtaan.

Katselin heitä valkoisen toimistopöydän takana...kasvot loistaen vaatien meiltä Willa Jussilan luojilta liikojakin...jättäisitte edes rauhaan kunnioittaisitte meidän omaa suruaikaamme edes jotenkin!
Tiedän että on kiire omaansa mutta meillä on suruaika...omanlainen hyvästijättö on kummankin tehtävä ja toivoisin että kunnioittaisitte edes pienesti sitä.

The End...nyt se tosiaan on niin ei voi muuta sanoa...
Willa Jussila sai nuoren parin uudeksi omistajakseen, mutta tämä pari ei tiedä mitä kaikkea nurkkiin ja mahdollisiin koloihin on kätkettykkään. Nimeni on siellä, kädenjälkeni ja toki ne sydämeni rippeet ne ei kyllä ole näkysällä mutta kaikki muut. Kun aikoinaan tilan puratte niin löydätte nämä kätkemäni aarteet ja mietitte kuka moisen viestin sinne on laittanut...se olin minä se joka näki miten Willa Jussila sai alkunsa ja tietää sen miksi se sinne yleensä syntyi...sitä ette te muut voi tietää..te vain asutte sen kuoressa.


Ei kommentteja:

Natsi aikaista kidutusta

On se kumma kun mikään asia ei koskaan mene tämän emännän kohdalla niin kuin normaalisti! Niin joku voisi tokaista että "mitä voisi o...