Elän....

Olen täällä!
Jalkani ovat taasen vahvasti maankamarassa kiinni joidenkin horjuttujen vuosien jälkeen. Olen ollut hiljaa jotta en kaada kaikkia ovenkarmeja ohi rynniessäni enkä tallo jokaisen rakkaani varpaille huomaamattani..olen antanut teille kaikille tilaa hengähtää ja itse tuhista omaa suruani ja kiukkuani jossain aivan muualla..

Mieli ja ajatukset alkavat olemaan taas omilla oikeilla uomillaan..ja hyvä niin olisin muuten kaatunut niiden mukana jos en olisi osannut ojentaa auttajilleni käsiäni!

Nämä kädet, ojensin ne tuplaten en vain siis toista vaan molemmat räpylät ilmassa heiluen että täällä minä olen valmiina uudestaan elämään.
Kävin aika pohjalla..en haluaisi kokea moista enään koskaan uudestaan...se oli opettavaista..sen kyllä myönnän.
Ehkä ilman sitä en olisi se minä mikä juuri nytten olen...se vahva minä.
Olenko minä vahva?
No ainakin vahvempi kuin joitakin vuosia sitten...uskon näin se on! Näytän sen sinulle...lupaan sen.

Voi kuinka olinkaan paha..häpeän..niin teen todellakin häpeän tekojani, sanojani, ajatuksiani...se en ollut minä se oli jokin muu joka yritti ohjata myös minua syvemmälle omaan pahaan oloon, unohtaa muut ympärillä yrittäen että alati kiemurtelisin ajatuksissani yksin syömmessäni.
Se jos joku tuhoaan kaiken kauniin ympäriltään...se tuhosi melkein minutkin!

Myös minun peilissäni on sittenkin se kaksi puolta ei vain se minkä tänä aikana ehkä näin..olen siitä onnellinen!

Miten aika on kulunut nyt kun erostakin on jo reilun kaksi vuotta?
Yksin..niin tosin märehtien..siksikö emäntä näin pullea sitten onkii??
Niin kuin laitumilla märehtivät sarvipäät...no joo ei ehkä tämän akkapahan mahaa kuitenkaa ne rehut ole pullistaneet kyllä se on se lohtusyöminen.

Joku omassa murheessaan unohtaa syödä,  minulla se on taasen toisin päin..unohdan olla syömättä!! Heh no en minä ole mikään sen isompi kuin kirjoitteluani aloittaessakaan, mutta en tosi ole poveani pienemmäksi ainakaan saanut...kiitos niiden kaikkien lohdullisten herkkujeni!

Olen siirtynyt näkkileipään... heh en meinaa mitään kilojen pudotusta pelkkää kuivaa leivän kannikkaa nakertaen saada, mutta nyt on tämän eukon alettava katsomaan peiliin..hymyillä sinne ja sanoa että  olen kaunis!!
Olenhan kaunis...olen minä.
On päiviä kun peilikuvassani on tukkapystyssä vinuneessa paitulissa oleva entinen rouvasimmeinen ja on myös päiviä että siellä vastassa on punatut huulet hiukset kauniisti sivuille kammattuna...olen kaunis niin ulkoisesti kuin sisäisestikkin...tiedän sen!

Aletaan taas elämään..meillä molemmilla on sille niin paljon annettavaa..toistemme elämälle..toisillemme...♥