Miten se elämä on emännyyttä vienytkään tässä vuosien aikana?
Olisi kuin iso purjevene, joka seikkailee aalloilta toiselle, välillä käyden karikon päällä josta taas hinaten itseään avomerelle.
Siltä emännyydestä ajoittain tuntuu.
Vai olisiko se ennemmin kumivene josta joku on vetänyt tulpan irti ja emäntä parka yrittää puhkua ja puhaltaa siihen uutta ilmaa ettei koko elämä vajoaisi unohduksiin meren pohjaan..tiedä lie miten on.
"Pinnalla mä pysyin vuokses
Olit laiva mulle
Myrskyjäkään pelätty me ei
Aina kun mä tulin luokses
Jälleen seikkailulle
Hurjimmalle laiva minut vei "
Tämän purjeveneen ruorissa emännyys parka pyörittelee ruoriaan, kuin hullu kauhaa puuroaan, tulematta valmista koskaan..siltä ainakin ajoittain tuntuen.
Vuodet on olleet luopumista, luovuttamista ja saamista, mutta sitähän se elämä oikeastaan onkin, mutta miksi se kaikki tulee yhden ihmisen kannettavaksi?
On ollut yksinäisyyttä, omaan koloonsa käpertymistä unohtaen kaiken lähellänsä olevan tärkeän...rakkauden, ystävyyden, hellyyden, huolehtimisen kaiken mitä ihmiselo tarvitsee...sen kaiken mikä myös emännyyden pitäen kiinni elämänilossa.
Tämä kaikki on pitänyt kuitenkin käydä läpi, sillä jos ei niin sitä ei tässä olisi sinulle kertomassa.
Mitä kuuluu kupeitten hedelmille? Niin se pistää emännyyden mielen matalaksi sillä ei elämä ole ollut suosiollinen silläkään saralla emännyyden elossa.
Voi kuinka monta yötä on tullut itkettyä elettyä elämää, menetyksiä mutta tokihan joukossa on sitä ilonkin aihetta...isoäiti! Se emännyydestä tuli tai tarkemmin sanottuna mummo ♥
Aamu Auroora sai emännyyden sydämen sulamaan, sen mitä hänen elämäänsä olen päässyt seuraamaan. Hän kävi ja sitten hänet vietiin pois käsistäni. Vieläkin voin tuntea sen miltä pieni lapsi tuntuu, tuoksuu kuinka hän ääntelee pyytäen vanhemmiltaan jotain.
Sydäntä repien luovutan tämän osani jollekin toiselle, ilmeisesti paremmalle mummolle koska siihen virkaan minua ei enää huolita!
Itkin, huusin purin pahaa oloani kaikkeen, kärsin sydän huutaen...miksi näin?
Luin kertomuksia samoista tilanteista kun oma lapsi kieltää sinulta isovanhemmuuden eri syihin vedoten, näin kävi myös emännyyden tarinassa..sopimattomuus tuli ilmi ja se ulos päästettiin!
Olinko liian antelias, autoinko liikaa?
Kun sen lopetin niin minua ei enää haluttukaan vierelle, kiduttaen se minulta otettiin pois, silti sydämessäni on aina tilaa tälle sitä ei sieltä kukaan voi pois repiä ja tulee vielä päivä kun anteeksi pyynnön hetki tulee...siihen uskon ♥
Voi kuinka pieni kaverini voikaan olla tärkeä!
Huh luopuminen oli vaikeaa, mutta en halunnut olla itsekäs. En roikottaa toista vaivaisena minun itseni takia koska näin kuinka elämä oli jättänyt myös jälkensä minun rakkaaseen kaveriini, jolla on aina paikka sydämessäni..uutta ei tule koska sitä paikkaa ei koskaan täytä muut tai uusi pieni kaveri..se luukku on suljettu isoin lukoin ja avain heitetty purjeveneeni kokasta syvälle mene uumeniin.
Käännän veneeni nokan kohti tulevaisuuteen. En minä suostu alkamaan märehtimään mennyttä, menetettyä terveyttä en sitä minulta on otettu pois, sillä minä tiedän että tämä on vain välivaihe jonkin uuden tulevaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti