torstai 17. maaliskuuta 2016

My next husband will be normal :)

Uusi koti..uuden alku!
Ainakin kaikkeni sen eteen yritän.

Nyt ei tarinan päähenkilö voi olla emännyys...vai voisiko? Tarvitseeko sen tarkoittaa jonkun vihittyä vaimoa tai muuten kahlittua keittiö-orjaa?
No jatkan itseni kutsumista emännyydeksi, vaikkakin eronnut akka tässä nyt ollaan.

Ikävä...niin sitä olen miettinyt että mitä minulla on ikävä?
Ikävä katkennutta parisuhdettako? Vai ikävä yksin oloa..vai mitä?
Ei en itke itseasiassa katkennutta parisuhdetta, sen oli tarkoitettu niin käyväksi ja meidän jatkamista elomme omia polkuja....sitä en siis oikeastaan edes itke.
Itken varmaan totuttuja tapoja, yhteisiä saunomisia, mitä ruokaa tehtäisiin...vai hei voitko laittaa pesukoneesta pyykit kuivuriin kun menet ohitse?
Tätä minä kaipaan!

Miksi itkisin parisuhdetta josta tietää että se ei ollut se miksi sitä aluksi luuli?
Tottakait se repii rinnasta omalla laillaan, mutta minun on pakko jo sanoa että olen helpottunut!
Olen niin helpottunut että välillä ihan hävettää..

Se paikka mihin Willa Jussila aikoinaan rakennettiin ja se pariskunta joka sen rakensi...elämä oli silloin aivan toisin.
Oli katseita, kosketuksia, jutusteluja, yhdessäoloa...normaalia arkea. Se kaikki vain jäi. Se jäi yhtälailla yksinäiseksi kuin se jätetty akkapaha joka usein yksin alkoi taloa elämään.
Toinen omilla menoillaan, oman tiensä kulkijana..eräänlaisena erakkona.

Mikä on hyvä parisuhde siis sillai aikuisten oikeasti?
Onko se parisuhde jos kumpikaan ei himoitse toistaan, ei ole salaisia kosketteluja, ei viehkeitä katseita, ei leikkimielisiä puheita niitä jotka helposti johtavat läheiseen yhdessäoloon. Onko tälläinen hyvä suhde missä tätä kaikkea ei ole?
Ei minusta, sillä minä haluan olla nainen, tuntea sen että joku haluaa minua pelkällä läsnäolollaan saa hyvänolon tunteen koko kroppaan.
Kun kaikki tämä jää niin voin sanoa että se on vuosissa laskettu kun kaikki muukin jää...miksi siis jäädä niille rainioille kun vielä molemmilla on elossa päiviä ja voi nauttia omilla tavoillaan omilla tahoillaan?

Muutin tänne betonihelvettiin, keskelle ääniä mihin en hetkeen ole tottunutkaan.
Yöllä herään että yläkerran körmyllä on kiire helpotukselle askelien tahti on senmoinen että niiden tahdista voisi jo miehen toivovan siellä jo olevan.
Koirat säestävät yöllä pienillä murinoilla ja haukahduksillaan kun eivät moista mylvimistä öiseen aikaan maaseudun syrämessä ole joutuneet kuulemaan. Karvat pystyssä mamman viekusta käyvät taistoon valmiina haukkaamaan vaikka aamutuimaan oviakolkuttelevan postipojan nilkkaan kiinni.
Onneksi postipoika ei sentään ranteitaan saa ujutettua postilootasta sisälle meinaan voisi olla ilkiä näky kun kahden mäyräkoiran hammasrivistökuvio koristaisi ranteita...tulisi katu-uskottavuutta yhdellä jaolla! :)

Elämäni on muuttunut kovin tänne sinkku boksiini muutettua.
Ystävät soittelevat ja kävijöitä on ollut...selvästi tuo matka luokseni on ollut monelle esteenä kahvittelun merkeissä tapaamiselle.
Onhan välimatkamme ystävien ja minun välillä vähentynyt ainakin sen 30 kilometriä ja osa asuu jopa melkein naapurissa...pulkalla voisi yksinkin laskea suoraan rappusilleni.
Silti tunnen itseni niin kovin yksinäiseksi.
En ole koskaan asunut muuten yksin..en päivääkään.
Nuorena läksin jo miehen matkaan kun ensimmäisen asunnon hankin yhdessä silloisen kumppanin kera ja eipä mennyt kauaa kun jo esikoinen sanoi ensimmäisen karjaisunsa tähän maailmaan...niin se elämä on edennyt että nyt vasta alta 50:nä akan kutaleena harjoittelen yksin asumista.

Ikävä se on tosiaan.
Varsinkin kun viimeinenkin kaveri lähtee omaan kotiin ja oman asuntoni ylle laskeutuu hiljaisuus..en viitsi töllötintäkään säätää täysille jotta ei tarvitse naapurin mummojen pienentää kuulolaitteitaan kun kuitenkin seinissäni kiinni ovat että mitä se nyt taas tekee ja kuka sen luona ny on kylässä!
Tästä tulikin eräs vanha luritus mieleen...

Sua kuunnellaan, sillä seinilläkin korvat on,
Joka askelen lyhyen, joka sanan hiljaisen,
Seinät kuulla nyt voi, mutta kuulla ei ne saa,
Kun sinuun katson sua suutelen.
Sua kuunnellaan päivän askareita seuraten,
Oven avaus, kilahdus, sitten pieni huokaus,
Seinät kuulla voi sen, mutta kuulla ei ne saa,
Kun sinuun katson, sua suutelen.

Joskus kun pihaan kävelen koirieni kera niin selvästi tunnen että parissa ikkunassa verhot vilahtaa ja hahmo kääntyy poispäin kun huomaa minun huomanneen...olenko siis tuonut väriä taloon vai onko muuten uteliasuus kuka hän on?

Kuvia uudesta kodistani...siitä se valmistuu ja alkaakin jo tuntumaan siltä että tänne jään toviksi..kunnes elämä taas ohjaa omille poluilleen jatkamaan..pidän oveni auki...suorastaan seppoman selällään !!!










Ei kommentteja:

Kalana kuivalla maalla

 Miten tämä voi olla mahdollista? Tuo kysymys on monen ystäväni suulla kun kerron tekemisiäni ja touhuamisiani. Ne jotka ovat lukeneet kirjo...