Kirje

Elämä on ollut hiljaista.
Nyt on ollut aikaa miettiä ja pohtia elämää suurempiakin asioita...toki ajatukset on vierineet alati tulevaisuuteen...kuinka yksin sitä onkaan!
Kuinka yksin sitten onkaan..se pelottaa ja  se on suurin kysymys mikä on alati mieleen tullut..

Kolme päivää poissa töistä tuvassa yksin, seuranaan vain koirat jotka ei ajatuksiin vastaa muuten kuin heiluttaen häntäänstä...ne tietävät ja aistivat emännän mielialan.
Kulkevat vierellä eivät jätä hetkeksikään yksin...siinä me saunan lauteillakin kolme raasua istuimme koirat emännän seurana kylkikyljessä.
Näille kavereille voi kertoa kaiken mitä ajattelee, tuntee, mitä kokeee miten vaikeaa on.
 Emäntä on jotenkin "jumiutunut" nyt pahaan oloonsa jotenkin on tunne kuin olisi liimattuna pahassa olossaan eikä pääse irti...odottaa jotain joka tulisi ja tempaisisi mukaansa.

Miettinyt seuraavaa siirtoaan mitä se tuo tullessaan, kirjoittanut sen kaiken paperille ojennettavaksi luettavaksi hänelle jonka haluaa sen kaiken tietävän.
Tämä kirjoittaminen olikin yksi vaikein tarinointini paperille mitä elämäni aikana olen kirjoittanut, minusta ei ole suoraan menemään eteen ja purkaa kaikki..paperille on helpompi kertoa mitä tuntee, kokeee haluaa..mihin ollaan tultu...en voi olla vain velvollisuudesta sen olen itselleni selvittänyt ja selväksi saanut.

Tuo kolme päivää oli  kuin tuskaa. Ei emännyys ole tottunut enään olemaan yksin, kaipasi alati toista vierelleen..läheisyyttä, kosketusta, helliä suukkoja...en edes muista milloin olen viimeksi suudellut??!!
Miten tähän on tultu?
Osaako enään mitään...miten hitossa ne huulet laitetaankaan kun moinen toimitus suoritetaan?? Apua...kait tässä on kaivauduttava peilin eteen ja alettava opettelemaan tai muistelemaan miltä se tuntui ja miten se tapahtui.
Olo on kuin teinitytöllä, immellä joka ei miehen kosketusta koskaan ole kokenut...samat fiilikset emännällä tällä...vuosien hiljaiselo alkaa jo iholla olemaan niin kaukainen muisto että ei enään muista miltä se tuntuu...silti sitä kaipaa niin että voisi itkeä pahaaoloaan pihamaalla kovalla äänellä...karjua ja kirota..ei tässä hyssyttelyt enään auta.

Joulu tuli ja meni..erilainen joulu, mutta hengissä selvittiin vaikka aluksi luulin että tää on jo liikaa tässä tuvassa mutta tässä ollaan..kumpikaan ei toisensa kurkkuun kivunnut eikä hiuksia temmonnut eikä sanallisesti solvannut...eli omaa rauhallista eloaan...tuvassa omissa oloissaan.
Emäntä sai pienokaiset rinnoilleen, hetkeksi pieneksi toviksi. Sai kuiskattua rakkaimmilleen kuinka tärkeitä ovat, kuinka onnellinen saa olla koska saa olla äiti...olla ylpeä omistaan...isoista miehistä niistä pienistä pojan koltiaisista joista on tullut isoja miehiä. Äänet käheitä, parta jo ja pituutta enemmän kuin laki sallii..pienen koripallojoukkuueen verran miehiä tuvassa emännän vierellä tovin...se oli jotain se ♥

Vuosi vaihtuu tuoden uudet tuulet mukanaan..näin ainakin toivon!
Emäntä suoristaa selkänsä, antaa kirjeensä luettavaksi purtavaksi ja itselleen lupaa että elää elämänsä onnellisena...tulevan vuoden!


ÄLÄ PELKÄÄ YKSINÄISYYTTÄ,
EHKÄ SE ON PELKKÄ TAUKO
ENNEN LOPPUSOITON PITKÄÄ, KIIVASTA SYLEILYÄ.