Levotonta elämää...

Emännyyden mieli on levoton se ei voi kertakaikkisesti pysähtyä yhteen paikkaan ja miettiä hetki  vaan jatkaa epämääräistä vaeltamistaan.
Kotiin meneminen on ollut vaikeaa, koskaan ennen ei ole ollut näin.
Elämä tuvassa on jotenkin kireää, tuntuu kuin se kireys aiheuttaisi myös karvaisissa ystävissäni levottomuutta...jokin tärkeä on poissa! ♥

Emännyys  herää öisin siihen kun kaverukset vaeltavat huoneesta huoneeseen kuin etsien jotain, kaivaten kaveriaan..minun poikastani.
Pari ensimmäistä päivää koirilla menikin ihmetellessä missä kaveri on, välillä piti terassin ovenkin takana käydä vinkumassa josko kaveri olisi siellä vai vierashuoneeseenko jo lie piiloutui.  Koirakin selvästi itkee ikävää sen olen nyt omin silmin ja korvin huomannut.
Eipä karvaisten kavereiden ikävä helpota yhtään emännän mieltä, ei ainakaan vähennä itkemistä, ikävöimistä...se mahdollistaa kyynelvirran tulon salaa silmäkulmasta kun rutistaa karvakavereita ja kertoo että tietää miltä niistä tuntuu. Saanhan minäkin rutistaa sinua ja yhdessä potea kanssasi ikävää... ♥

Sara   ♥   Mamma

Tänään töistä tullessani huomasin että koirilla ei ole edes kupissa ruokaa ja syyttävät katseet melkein tulinuolen tavoin sivaltavat emännän sydänpieltä että me ei luoteta suhun..koko päivän nälkä vellonnut vattaa! ♥
Miten kummassa mä senkin olen unohtanut, tärkeimmät kaverukseni ?
Emännyydellä on tunne  että kohta hirsisen talon eturappusilla istuu reput selässä kaksi  mäyräkoiraa liftaamassa kyytiä pojan luokse, pojan joka hoiti koiria ruhtinaallisesti. Juoksutti ulkona kun hiukan kirsua oven suuntaan ojensi, antoi ruokaa kun nenällä tökkäsi kämmensyrjään, otti syliin kun hiukan vierellä kiehnäsin. Nyt koiratkin joutuvat tyytymään vain toisiinsa ja emännyyteen joka saapuu tuntien päästä vasta kotio touhuistaan.
Taidan kipaista koirien vierelle rappusille oma reppuni selässä ja liftata pojan luokse asumaan...

Kun tuvassa velloo ikävä niin on jotain pakko muutakin ajatella että saisi muutakin tekemistä kun tuhista tyynynkulmaan kokoajan. Emännyyden mielessä on josko  oikeasti alkaisi sitä jalkaa laittamaan koriasti toisen eteen?

 Tälläytyis oikein kunnolla ja ulkoilluttais ittiään tuolla ihmisten ilmoilla oikein urakalla. Niin ettei taas kymmeneen vuoteen tarviikkaan maisemille haluta.
Nyt kun tuo aikakin otollinen pikkumustaan pukeutumiseen niin mikä jottei sitä sen tempaisikin.
Ensimmäiset pikkujouluthan jo ovat tulossa piakkoin, saa jotain muutakin ajateltavaa kuin tätä elämän kurjuutta ja yksinäisyyttä.
Joulukin tekee tuloaan. Voi ankeus tälle joululle en muuta sano. Pitäisikö sittenkin uhtautua ja ottaa koko joulunaika töitä vai mitä tässä keksisi. Sen kuitenkin sanon että emännyys on sen verran koti / perheihminen että mihinkään etelän hirveyksiin en ainakaan suostuisi lähtemään, en olemaan yksin. Kampean varmaan kakaroiden luokse itseni jokaisen luokse vuorollani jotta saan ajan kulumaan tai sitten heillä on omat menonsa ja äitee saa olla yksin...tähänkö sitä on tultu?
Muistan ikäni erään jouluaaton. Se oli ensimmäinen jouluaatto jonka vietin yksin illasta eteenpäin.
Olimme juuri eronneet ja sovimme että molemmat saamme nauttia lasten kanssa olosta yhtälailla. Kun se hetki tuli että isä haki aattoiltana pojat ittelleen viettääkseen vuorostaan heidän kanssaa joulua niin sitä en halua elää koskaan uudestaan. Tuntui kuin minusta puolet olisi revitty irti, itkin yksinäisyyttäni ja menin nukkumaan jotta seuraava aamu valkenisi nopiaan koska silloin oli työvuoro jossa pystyi taas ajatuksena siirtämään toviksi toisaalle.
Olen minäkin tämmöttinen itkijä muija....mutta onko sellaista äitiä joka voisi luopua lapsistaan reagoiamatta siihen mitenkään?

Joulu...kirjoittaisinko jotain joulupukille? Toteutuuko toiveet jos niitä oikein toivoo?
Suljen silmäni..lähetän kirjeeni ajatuksin sinne jonnekkin ja katson voiko vielä noin viisikymppinen emännyys uskoa pukkeihin...? Osan pidän omana salaisuutenani mitä toivoin mutta yhden laitan tähän ihan julki...

 Hyviä ja niin hauskoja pikkujouluja kaikille lukijoilleni....halataan kun tavataan!!!  ♥ ♥