Muistoissani jouluun ♥

Minä reipas lapsukainen, suulas jo pienenä..hmm Intoa täynnä aina joulun alla. Lupauksia tulevasta rinnukset täynnä "joo minä halaan joulupukkia, istun polvella ja laulan laulun...moiskautan suukonkin karvaiselle poskelle!"
Niinkö? Tuo nyt ei ihan pitänyt paikkaansa...koskaan.
Mihin se rohkeus ja rinta rottingilla olo oikein aina jouluaattona katoaa? Meneekö se sinne sängyn alle mukana niin kuin sen ylpeä kantajansakkin?
Tunnustan...voin tunnustaa! Pelkäsin joulupukkia aivan kamalasti..miks sitä en itsekkään tiedä.

70-luvun alussa istuin leveällä ikkunalaudalla ja katselin lumettomaan talvimaisemaan eli suoraan sanottuna mustaa maisemaa mitään ei näy kun lumi ei tannerta ole valaisemassa olemassa olollaan. Istuin ja ihmettelin itku kurkussa "ei tuu joulua ei ja millä tulisikaan kun ei oo lunta".
Istuin ja ihmettelin ja kunnes PAM joulupukin karvainen naama komisti kuvaruutua ulkopuolin! Siihen loppui meikäläisen yhteistyö joulupukin kanssa. Ei saanut karvainen naama pusua ,ei korvat sulosointuja, ei minkäänlaista loruntynkää kurkusta kajahtanut. Olin minäkin poloinen onneton otus. Siellä sängyn alla tuli monena jouluna aatton tärkein hetki vietettyä.
Lahjojen aika kun tuli niin käskin äitiä ojentamaan lahjat minulle suoraan sängyn alle ja kohta minua ei sieltä näkynytkään ei edes hiustupsun verran. Joka ainoa joulu kuitenkin tiesin kuka karvaisen naamarin takana oli ja silti käytökseni oli tuollaista.
Kun kello aattona raksutti tiettyyn aikaan niin isäpappa veti karvakotsan korvilleen ja kuulemma piti käydä asioilla naapurissa setämme luona niin ja kuulemma ihmeellisesti serkutkin aina supattivat että heidänkin isällään on aina samaan aikaa asiaa meille serkuksille? Tätä ei lapsen mieli heti tajunnut, onneksi näin aikuisena jo sen verran lanttukin säteilee että mikä oli juonen käänteen tarkoitus.
Mutta voi ne lapsuuden joulut ne oli jotain. Tätä tunnetta olen itse nyt kotiani "metsästämässä". Yhdessäoloa, nautintoa toisistamme, hiljentymistä ja miks ei hiljentyisi kun varmasti vyö joutuu koville joulupäivän syöntien takia. Napa paukkuu mutta voin ainakin levveillä että ei ainakaan tämän tuvan emännän napa ota selkärankaan kii...

Tänä jouluna Willa Jussilan emäntä viettääkin vapaita. Kaikki sormet ja varpaat olivat ristissä kun katsoin silmä tarkkana työvuorotaulukkoa onko onni potkinut edes tänä vuonna. Olenkin reippaasti touhuskellut palkallisessa työssä jouluaikoja että voin hyvillä mielin tänä vuonna olla kotona. Mikä tästä joulusta sitten tekee niin tärkeän? Ensimmäinen joulu uudessa kodissa se se juuri! Kuusi kannetaan kotiin, koristellaan kauniiksi ja kodin valloittaa vieno tuoksu havupuusta ja kotia ympäröivästä metsästä. Sauna lämpiää, ruoat leivinuunissa valmiina nautittavaksi, pöytä koriaksi katettuna..kiire jossain jota ei tähän hetkeen haluakkaan sotkemaan ja pilaamaan. Vuosi sittenhän joulu oli pienemmissä puitteisa, oli kuitenkin. Kuusi tuo puolen metrin mittainen oli jotenkuten pystyssä vesiämpärissä ja joitakin koristeita sen oksilla koristamassa kotia. Haaveet oli tulevassa ja voi nyt se on kohta! Äkkiähän se joulu menee ohi ja sitä ei edes huomaakkaan, mutta silti odotan sitä aivan syrämestäni ♥

             
 Käy lämmin henkäys talvisäässä
… mikähän se on?
No tietysti lämmin tervehdys meiltä:
tulkoon joulu, tuoksukoon pipari,
olkoon mieli heleä ja sydän keveä,
tuikkikoot tähdet, lentäkööt enkelit lämpimin siivin,
juoskoot tontut salaperäisiä polkujaan lumeen…
Iloisin aattein, jouluisin miettein
terveisin … Willa Jussilan väki ♥