Isin tyttö ♥

Olin muuten kakarana helekatin laiha.."luuviulu" nimitystä kannoin povellain! Miks en olisi ollutkaan laiha? Enhän kerenny koskaan sammaan aikaan kotio kun muu väki söi..mie söin sitten kun saavuin juoksultain. Aamulla sitä pakattiin polkupyörä tulille ja polkastiin käyntiin kohti uimarantaa. Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa jota kaipaan...hmm kaipaankohan lie sitä laihuutta ennemminkin?
Tuosta laihuuessa sen verran vielä että olin tosiaan luuviulu vastakohta nykyiselle kuvalle jos nuorena olisin menny peilin etteen töllöttämään. Ei muuten ollut rintojakaan ja miksi oliskaan kun rasvaprosentti oli alipainoisen puolella.
Noista rinnoista tulikin mieleeni eräs tarina sedästäni tai setä vainaastani. Hän se oli mukava mies sana valmis rehti ja reipas suomalais mies.
Hän oli meidän rakennuksella apupoikana isäni kanssa ja tokas kerran kesken töiden..."kuulehhan tyttö..tiedäkkös miten saa tissit kasvammaa?" No minä punastua paukautin itteni tietysti ja viehkosti kysymään no miten? "Miten saan tissit kasvammaa..kerroppas?"
Setä siihen "sivele tissis iltaisin piimällä se kasvattaa niitä". "Piimällä on sulla taas jutut sanon minä!"
Se jäi kaihertamaan mieltäni..olinhan jo seiskaluokkalainen nuorineiti, 170 cm ylikkin laiha oljenkorsi tuulessa hulmuavine hiuksineni..en ollut mikään niin kovin muodokas ja naisellinen näky silloin.
Niin me muutettiin taloon ja setäni tietysti alati poikkesi kylässä kunnes kerran hänellä oli taas jotain neuvottavaa tai kommentoitavaa edellisiin hyviin neuvoihinsa.. " Kuuleppas tyttö! Kun sinnuun kehoitin piimällä sivelee niin en tarkoittanut että litrakauapalla!" Silloin sai setä kyytiä en edes muista olisinko koskaan ennen motannut ketään setääni saatikka tätiäni. Tulla ny arvostelemaan kun sain ne kerrankin kasvamaan...ilman piimää kuitenkin sentään!


Kuolemia..
Ei oo tätä setääkään ennää ei oo kyl tätejäkään, ihmistä lakkoo kun ruista pellolle ! Meidän suvussa toi viikatemies on käynyt niittämässä niin matalaksi jo viljaansa että vain voimakkaammat versot on vielä pystyssä.
Heikot sortuu elon tiellä eukko senkun porskuttaa! Ja mikäs olis porskuttaessa hyvin tässä ollaan niin elossa kiinni vielä...
Ei vaan itsekkin on hirttosilmukan tavoin roikkunut elämässä kiinni, mutta silti elän ja vahvastikkin vielä! Takana on aika jonka soisin jonkun muun kokevan jotta tietäisi mitä on kun joutuu luopumaan jostain. Aika kun sain diagnosin AIVOKASVAIN!
Se oli jotain ihan kamalaa..hoitajana tiesin mitä tuleman pitää. Ei auttanut itkut ei mitkään rukoukset se oli ja kasvoi pääkoppani sisällä...se loinen joksi sitä kutsuin. Tämä tieto ei ollut vain minulle kova pala vaan lapsilleni jotka pelkäsivät onnettomat äiteensä puolesta..."en ole rakas lapseni mihinkään menossa!" Poikani kyseli alati minulta.."äiti kuoletko sinä äiti?" Kaikkihan meistä joskus kuolee ja joskus se aika on myös minun mutta en vielä ilman taistoa tätäkään peliä luovuta..olenhan sitkeä sissi!
Se neljä kuukautta joita kasvaimeni kanssa rinnatusten eli (tietoisesti) oli elämäni pisintä aikaa. Itkin työssä ollessani asiakkaiden välissä, yritin puhua pääni tyhjäksi ja oli tunne että kaikki kaikkoaa luotani..eivät jaksa jutella. Onko se edes ihmekkään? Emäntä joka on muutenkin aina suuna päänä niin nyt on kävelevä kramofooni (miten se kirjoitetaankaan) neula vinkuen toistaa samaa levyä ja siihen levyyn muuten tuli jo se ajan tuoma särö siihen ääneen. Pelkäsin hitosti ja ihmekkös tuo onkaan...aivokasvain! Siihen ennen kaikki kuoli sama oli kuin aloit jo hahmottelemaan omaa kuolinilmoitustasi paikallis lehteen ja vuolemmaa arkkua itelles.
Samalla kun tein tätä omaa surutyötäni en surultani huomannut rinnallani kulkevaa omaistani..omaa isääni. Hän kuihtui pois silmissä tuona aikana. Hän oli jotenkin sanaton ja voin sanoa että tämän diagnoosin aikana minun ja isäni suhde lämpeni 80% entisestään...ei tarvinnut isän ennään ottaa otsatukasta kii ja veivata sen oikiaan kun vasempaankin..tytär oli nöyrä teki mitä pyydettiin ja oli hiljaa sen kun itkultaan vaan siihen pääsi.

Tuli aika että pääkoppaani avattaisiin ja se loinen poistettaisiin.  Oli se kokemus kuulkaa se pistää ihmisen totaalisen hiljaiseksi kun aivot avataan ja sitä ronkitaan. Jopa minä olin aivan pökerryksissä moisesta mahdista. Tunsin että nyt on koskettu ihmisen sisimpään sinne minne kenelläkään ei oikeasti ole asiaa...kaiken keskustaan..aivoihin.
Oli se kokemus sekkii..ja enhän minä sitten sängyssä pysynyt en sitten millään.
Pääsin teho-osastolta normaalille osastolle ja käskyn "ota rauhallisesti ainakin tämä ensimmäinen päivä!" Joo ja lehemät lentää tahtoo het jonkun irvokkaan juorulehden, kasan karkkia ja jotain muuta piristystä..sitä tarviin!
Ei muuta kuin nuttu niskaan ja baanalle ja taas tätä tyttöä vietiin kohti hissiä ja alakerrassa olevaa kanttiinia.
Päässäni tuntui oudolta ja voin sanoa olevani näky! Nainen juuri teho-osastolta päästettynä, naama valkoinen kuin olisi sairaalan alimmasta kylmästä kerroksesta tullut..ei ei ihan vielä ehkä kuitenkaan näille reissuille sopiva näky.
Ostinhan mie kaiken sen mitä ittelleni olin luvannut että jos hengissä tästä selviin niin saan sitä ja tätä ja vähän tuotakkii..
Niiden osoksieni kanssa pärräytin taas hissille...iik ja ei samaan hissiin änkesi kolme lääkäriä! Minä vasta avatun aivolohkoni kera, kassillinen mässyä ja juorulehtiä, valkoisine kasvoineni niiden arvonsa tuntevien lääkärien kanssa samassa hississä! Ei per..le tää ei taas oon hyvä juttu sanokaa mun sanoneen ajattelin.. Lekurit ajattelivat lohkaista hyviä huumori vitsejään että saisivat hissihetken miellyttävämmäksi...minun oli pakko lohkaista väliin " se on kuulkaas jätkät nyt niin että nyt ei naurata tai nää niitit lentää mun päästä irti!" Oli siinä lekureilla näkemistä...mistä helevetistä tää on karannu?..tää luki niiden jokkahisen otsassa ja hiton isolla punaisin kirjaimin!
Äkkiä ulos hissistä ja omaan huoneeseen piiloon..ei samperi minua aina minä ja minu väärät ajat aina!
Rauhoituihan mie kun oli pakko...pakkopaidasta ne jo vihjaili leikkimielisesti minulle noi hoitajat ostaston. Nettiin piti joka tunti melkein päästä ja ensimmäinenn kommenttinikin oli naamakirjaan että ; " minä elän ettepäs päässeetkään minusta vielä!!"
Mie hoitelin muita sairaita siellä ollessani joten he totesivat että tää hoitaja saa nyt kyllä jo luvan kotiutua eli ei muuta kuin soittamaan kyytiä kotio..
Isä tuli ja sillloin se iski kasvoilleni se totuus...isä on vanhentunut varmaan sen 10-20 vuotta tässä parissa kuukaudessa! Mikä isällä on olin todellakin huolissani...miksi en ollut nähnyt oman pahanoloni lomassa että vierelläni joku muukin kärsiin tietysti minunkin huolieni takia mutta on hänellä jotain omaakin. Automatka oli kotiin rauhallinen, isä halusi väen vängällä hakea ainoan tyttärensä kotiin ja saatella ovelle..olisinhan kimppa taksillakin päässyt mutta hän halusi ajaa tuon 150 km matkan ja sen soin hänele..onhan hän isäni tuo rakas tukan veivaaja mutta niin rakas onkin.
Isän aika oli mennä pois niin nopeaan kuin kolme kuukautta siitä kun pääsin itse sairaalasta pois..sitä se oli se isän harmaantuminen ja vanhentuminen! Miksi hoitajana en uskonut kun hän minulle sanoi usein että "tiedätkö minä en selviä tästä kuumeesta enään?" Miksi en uskonut ...ihan siksi että en halunnut uskoa ummistin silmäni ja korvani sille kaikelle mitä hän yritti minulle viestittää.
Tuli sunnuntai ilta milloin isän aika oli mennä pois. Hän oli edellisellä viikolla päässty kotiin takaisin omaan petiin nukkumaan rakkaan vaimonsa viereen. Tuona iltana hän oli kerännyt äidille viinimarjoja pensaasta, kerännyt kaikki marjat alaoksilta pois olivat ne raakoja tai kypsiä mutta kaikki oli poissa siististi poimittuna. Soitin illalla isälle että onko kaikki hyvin ja niin sanoi olevan että kohta ohjelman loputtua menne nukkumaan...niin hän menikin mutta ei koskaan siitä unestaan herännytkään.
Se yö oli minulle unohtumaton! Minä tänä päivänäkin olen 100% varma siitä että isä yritti herättää minua että tule apuun lapseni mutta minä taaskaan en uskonut omia tuntemuksiani. Heräsin iltayöstä klo 23 aikoihin outoon oloon...en tiennyt väänsikö mahaa oliko pisu hätä vai mikä vaivasi mutta ylös oli noustava.
 Hetken käveltyäni yritin nukkua, katkonaisesti se yö sitten kului. Aamulla kerroin töissä työkavereilleni että yö meni miten meni ja väsyneitä ollaan että en tiedä mikä ihme minua herätteli alati kunnes äitini soitti että isä ei herrää... Jalat menivät alta..huuto ja se tuska tuli ulos itsestäni! Nyt se on tapahtunut isä yritti sanoa minulle sen niin usein mutta aina sen kielsin ja hän oli taas oikeassa niin kuin yleensä aina kun suunsa avasi.
Sinä yönä isä selvästi yritti herättää minua ja jättää jäähyväiset...sitä se oli!
 Isä ei ollut kenellekkän muulle omaiselleen kuolemasta puhunut kuin minulle..olinhan isän tyttö ainokainen sellainen!

Silloin tajusin miksi isä keräsi ne marjat alaoksilta..ajatteli rakasta vaimoaan jolla nivelreuma kiusasi niin että aina pensaiden alaoksat olivat vaikiammat kerätä..siksi isäni sen teki viimeisenä työnään!