Pitihän se kiertää ja kaikki ikkunat katsoa ja kurkkia ulos...kyökin ikkunan edessä vietin tovin aikaa.. Loin katseeni ulos uutuuttaan kiiltävistä laseista ja mietin. Sain helposti mieleeni kuvan meistä; minusta ja miehestäni ahertamassa yhteistä lounasta keittiössämme ja jaloissamme häärää jokapaikan noutaja-Sara. ♥
Katsoin tulevalle kotitielle..rauhallista! Niin rauhallista... Vain ohikulkevien autojen jäljet jääneet kuivan hiekkatien pinnassa muistuttamassa siitä että täällä liikkuu joku muukin kuin me! Tietysti jos kävisin katsomassa tallentavan kameran tallennuksen niin se kertoisi varmaan karua todellisuutta että täällä on myös muita kuin me, mutta en halua rikkoa tuota idylliä jonka olen itselleni mieleeni kaivertanut rauhasta ja uinuvasta kyläpahaisesta.
Hetken vietin siinä ja jatkoin matkaani..ajattelematta sitä tulevaa rääkkiä mikä miesten lähdettyä meitä kahta odottaakaan! Kestääkö avioliitto sen? Miksi ei kestäisi kestihän se vuoden eron kun mies oli Kosovossa rauhanturvaajana..minä onneton yksin lasten kanssa isossa talossa kuunnellen jokaista risausta ja rasausta vanhan talon nurkissa. Kyllä se kestää me taistelemme tämänkin taiston läpi vaikka hampaat irvessä purren alahuulta ja viikko vaikka mököttäen. Ei yhteisen "onnen" etsiminen voi olla se joka rikkoo tämän minkä yhdessä olemme tänne luoneet...
Sara koiruli on niin tottunut jo tuohon boxiinsa että tietää jo mihin mennään kun sinne joutuu..kiltisti makoilee aina ajomatkat kopissaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti