Heikossa hapessa osa 7

Crohnin runtelema suolistoni tekee kohta topin! Sitä ei toinen voisikaan käsittää mitä elämä on avioliitossa posliinisen vessanpytyn kanssa, avioeropaperit haluan laittaa heti vireille kun saan siihen mahdollisuuden!
Vääntää ja kääntää..tämä tauti on vienyt värin poskiltani jonnekkin..liekö valahtanut jo polviin? Askel on muutenkin raskas...huoli tulevaisuudesta kulkee takaraivossa kuin pahinkin ukkosmyrsky! Kokeiluni ilman sädesairaalan antamaa turvaa on nyt ohi..olen polvillani tilanteen edessä ja nöyrryn anelemaan..."ottakaa minut sittenkin takaisin"! Puolivuotta sitten suljin sairaalan oven ja ajattelin syvään hengittäen että se taru oli nyt tässä ja onnellinen oli loppu, mutta näin siinä kävi...tarulle taitaa tulla sittenkin se jatko-osa!


Ihminen jota lääkärikin jo kutsuu käveleväksi farmaca fenniaksi niin sehän on jo jonkin asteinen saavutus..pääsisinkö lie kohta jo ennätystenkirjoihin? Ei ei ei...kovalla halulla ja elämänilolla en luovuta tämänkään taiston edessä...sapelit ristiin rintojeni päälle ja valmiina kohtaamaan pahin!

Eräässä lehtiartikkelissa sanottiin, että tyypilliset stressin oireet ovat:

ylensyöminen, heräteostosten teko ja ajaminen liian kovaa.
Mitä ihmettä, nehän ovat osa täydellistä päivääni.

Elämääni on astunut monta rikkautta...en tarkoita nyt todellakaan rahallista rikkautaa siitä muistuttaa tyhjä pankkitilini alati!

Aku ♥ Riku ♥ SAmu ♥

Rikkautta on montenlaista, hyvä parisuhde, rakastava mies ja niin ihanat lapset. Nuo lapset olen hyvästellyt jokaisen vuorollaan kohti omaa tulevaisuuttaan. Äidin sydän itkien..elä hylkää minua vielä! Tämä kolmikko jonka olen elämäni taipaleella isoksi kasvattanut muistuttavat alati siitä että olen jollekkin erittäin tärkeä...katseet, puhelinsoitot ja halaukset, muistuttavat äitiä että ei en jätä sinua vaikka elämääni onkin astunut jotain uutta! Olen niin ylpeä kaikista kolmesta pojastani jotka olen saanut vuodet kantaa sylissäni..♥

Ihanaa tää tahtoo mummoksi!! Niin voiko kukaan odottaa mummoksi tuloa sillä tasolla kuin minä? No ihan varmasti me jokainen nainen vuorollamme käymme näitä ajatuksia päässämme, millaista olisikaan hoitaa sitä jonka lapsesi on sinulle syliisi halattavaksi saattanut! Minulla on siellä salaisessa varastossani joitakin potkupukujakin sitä tapahtumaa odottamassa...kenties vielä joskus saan pukea nämä prinsessan tai prinssin ylle.

Tiedättekö millaista on elää asematunnelissa? Sinulla ei ole hetken rauhaa että voisit käpertyä rakkaasi kainaloon, sanoa niitä sanoja joita olet padonnut sisällesi sydämeesi...antautua vietäväksi? Tiedättekö millaista se elämä voikaan olla? Me mieheni kanssa eletään tätä elämää...asematunnelissa!

Ilman omaa makuuhuonetta ankeasti olohuoneen nurkassa rautaisessa sohvassamme kahden..välissämme pieni karvainen kaverimme, vieden osan lämpöisestä pedistä vaatien osansa hellyydestä.. Miten tässä pitää omaa parisuhdettaan yllä? Olen aina sanonut että en koskaan suostu sellaiseen että : pimeässä peiton alla lauantaisin kello 22 pikaisesti ja hyvää yötä!!!! Ei ei ei...miten me olemme tähän ajautuneet? Petimme on vallattu! Missä on se hetki jolloin saimme vain olla? Miten tähän kaikkeen on taas ajauduttu?

Tämä karvainen kaverimme ei hyväksy sitä että isäntä on liian lähellä minua vaan märällä kirsullaan saa kyllä aikaiseksi sen että hän siirtyy antaen tilaa tälle ystävällemme jolle olemme kumpikin sydämemme menettäneet..



♥SARA ♥


 Nyt ollaan jo niin pitkällä rakentamisessa että kohta elämä asematunnelissa on vain muistovain...sitä kohti ♥